Ahmed-prinssi vastasi: — Isäni epäilee uskollisuuttani häntä kohtaan ja pyytää, että anoisin sinulta telttaa jota mies voi kantaa kädessään ja joka peittäisi koko hänen armeijansa.
— Prinssi, peeri virkkoi hymyillen, — sulttaanin pyyntö on pikkuseikka. Tarvittaessa voin tehdä hänelle suurempiakin palveluksia. Ole siis huoleti! En suinkaan pidä pyyntöä loukkaavana tai hankalana, vaan olen aina aulis mielihyvin täyttämään mitä vain saatat toivoa. Peri-Banu käski noutamaan rahastonhoitajansa ja sanoi hänelle: — Nur-i-Djihan, tuo minulle laajin teltta aarteistostani!
Hetken kuluttua Nur-i-Djihan palasi tuoden teltan, jota ei ainoastaan voinut pitää kädessään, vaan vieläpä kätkeä kämmenen sisään, ja ojensi sen valtiattarelleen, joka antoi sen prinssi Ahmedin katseltavaksi.
Kun Ahmed-prinssi näki teltan, jota keijukainen nimitti varastonsa isoimmaksi, hän arveli puolisonsa laskevan leikkiä, ja hänen hämmästyksensä kuvastui hänen kasvoiltaan. Sen huomatessaan Peri-Banu nauroi. — Mitä, prinssi, hän huudahti, — luuletko minun tekevän sinusta pilaa? Saat nähdä että olen tosissani. Nur-i-Djihan, hän virkkoi rahastonhoitajalleen, — mene pystyttämään teltta, jotta prinssi voi päättää, onko se kyllin iso sulttaanille.
Rahastonhoitaja lähti heti palatsista telttaa pystyttämään. Prinssi havaitsi sen kyllin isoksi suojaamaan kahta niin suurta sotajoukkoa kuin hänen isällään oli.
— Kuten näet, keijukainen virkkoi, — teltta on isompi kuin mitä isäsi tarvitseekaan, mutta ota huomioon, että sen ominaisuutena on laajentua tai kutistua armeijan mukaan jota sen on verhottava, tarvitsematta siihen silti käsin koskea.
Aarreaitan vartija pani teltan jälleen kokoon, käänsi sen yhtä pieneksi kuin se vastikään oli ollut ja toi sen prinssin käteen. Ahmed otti sen, ja jo seuraavana päivänä hän nousi ratsulleen ja lähti tavanmukaisine saattajineen isänsä, sulttaanin, luo.
Intian hallitsija ihmetteli kovin poikansa pikaista palaamista. Hän otti teltan käteensä. Ensin ihaillen ihmeteltyään sen pienuutta hän joutui aivan ymmälle kummastuksesta asetettuaan sen edellä mainitulle laajalle tasangolle ja havaitessaan sen kyllin suureksi suojaamaan sen kokoista armeijaa kuin hänellä oli sotaretkelle lähettää.
Sulttaani lausui ilmi suuren kiitollisuutensa prinssille tästä ruhtinaallisesta lahjasta ja pyysi häntä vuorostaan kiittämään keijukaista. Osoittaakseen kuinka suuressa arvossa hän lahjaa piti, hän käski huolellisesti tallettaa teltan aarreaittaansa. Mutta sydämessään hän tunsi entistä suurempaa kateutta poikaansa kohtaan. Hän toivoi yhä enemmän Ahmedin kukistumista ja meni jälleen neuvottelemaan velhon kanssa. Noita kehotti häntä tuottamaan prinssillä jonkin verran leijonalähteen vettä.
Illalla, kun sulttaani tapansa mukaan oli koko hovinsa ympäröimänä ja prinssi saapui muiden kera osoittamaan alamaista kunnioitustaan, isä puhutteli häntä näillä sanoilla: — Poikani, ilmoitin sinulle jo, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen minulle hankkimastasi teltasta, jota pidän aarteitteni arvokkaimpana esineenä. Mutta sinun tulee tehdä minulle vielä jotakin yhtä mieluista. Olen kuullut, että keijukaispuolisosi käyttää vettä jota nimitetään leijonalähteen vedeksi ja joka parantaa kaikki vaarallisimmatkin kuumeet. Ja koska olen täysin vakuuttunut siitä, että terveyteni on sinulle kallis, en epäile, että tahdot pyytää häneltä pullollisen tuota vettä ja tuoda sen minulle ehdottomasti tepsiväksi lääkkeeksi, jota voin tarpeen tullen käyttää. Tee minulle tämä tärkeä palvelus ja täytä siten kunnon pojan velvollisuus hellää isää kohtaan.