Paavo Korhonen.
24. Odysseys ja Nausikaa.
(Homeeruksen Odysseian 6:sta runoelmasta.)
Pallin ruhtinatar nyt vasten piikoa heitti,
Eipä osannutkaan, syvähän kuohuunpa se lenti;
Siitäkö parkaistaan — hereää jumalainen Odysses,
Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:
Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutuna lienen!
Lieneekö joku villi, vihollinen, vallaton kansa,
Vai hyvä vieraillen, jumaloitaki pelkeäväinen?
Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin,
Metsänneitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,
Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot;
Vai joko äänteleväin ihmisten mailla ma ollen? —
Muttapa miks' en käy tiedustelemaan, näkemäänkin!
Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odysses,
Lähti jo vaeltamahan, kuin vuorten leijona julma
Vaeltaapi läpituultuna, märkänä, päässähän silmät
Leimuavat tavotellessaan härkää tahi uuhta,
Tai salon hirveäkin, kun nälkä se häntäki vaatii
Karjaa vainoamaan, kokemaan lammasnavetatki.
Niin nyt Odysseen myös tavata piti tyttöjä noita;
Pois tytöt kaikkosivat eriteillen rantoja myöten.
Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Ateena
Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistähän otti.
Seisoi vasta' päin; jo nyt arveli tuossa Odysses,
Polviinko ruveten ihanaista rukoilisi neittä,
Vai siltään sulosuin puhuen ja ulompana seisten
Tiedustais kylätietä ja pyytäis verhoa päälleen.
Niin eperöidessään sopivaisemmaksi hän päätti
Seistessään etähämpänä suin sulosin rukoella,
Taitais suuttua vaan tytär polviin lankeavalle.
Kohtapa siis hän näin viisaat metiset sanat sääti:
"Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet,
Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujoita,
Niin varmaan sinä Tseyn väkevän tytär Artemi lienet;
Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.
Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain, suku sulla,
Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,
Veljesi myös ylen autuahat; sydämessäpä heillä
Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,
Nähdessään kukan semmoisen kisatarhaan käyvän;
Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,
Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.
Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,
En miest' enkäpä naista — mä hämmästyn sua varsin.
Näin palmun norean, joka nousi vihantana maasta,
Deelossa minä muinen Apollonin alttarin luona —
Sielläki kun käpäsin, mua seurasi kansaa paljon
Sillä erällä, jok' on mullen kovan tuottanut onnen.
Kuin silloin minä oudoksuin sitä palmua siellä,
Toistapa sen vertaa maan piiri ei päällähän kanna,
Niin sua nyt mä imehtelen, hämmästyn, ja en tohdi
Polviakaan halata, mua raskas kohtasi huoli.
Päivää kaks'kymment' olin eilen mustoa merta
Uinut, kun mua aalto kuletti ja valtava tuuli
Saarelt' Oogygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,
Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en
Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.
Vaan sä nyt armaha', ruhtinatar! kun kärsiny paljon
Ensiksi sinun näin, muit' en ketäkään minä tunne
Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.
Neuvo' kaupunkiin, jotakin verhokseni anna,
Jos vanhaa kääreen repalettaki kanssasi tääll' on,
Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,
Antakohot miehen, perehen, yksmieliseyyden
Armaan! eipä parempata, ei kauniimpata liene,
Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,
Mutta hyvillen iloksi ja itselleen yli muiden."
Siihen Nausika'a valos-olka jo vastasi hälle:
"Kunpa sa, vieras, et liene'kään mies joutava, tyhmä,
Näet sä, Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen,
Sääti hyvälle ja huonollen, mitä suinki hän tahtoi.
Sääti sinullen myös, sinä vaan koe tyytyä siihen!
Meidän kaupunkiin nyt tultuasi sekä maahan
Saatava kai sinun on vaatteet sekä tarpehet muutki,
Kuin avun kaipaajan kovaonnisen oikeus onki.
Kaupunkiin sinun vien, sanon myös kansan nimen sulle:
Kaupunkimme ja maan asukkaat ovat Faiakilaiset,
Itse taas olen tyttö mä Alkino'on jalomielen,
Jonka kädessä on Faiakilaisten valta ja voima."
Lausunu niin rohkaisi hän piikoja hiussoreoita:
"Piiat hoi! kunne pakenitte te nähtyä miehen;
Vai pelkäättekö rannoillemme vihollisen tulleen?
Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, eikäpä synny,
Ken toki lähtisi maillen urosten Faiakilaisten,
Vainoamaan kansaa, joka on jumaloillehen armas.
Loittona myös meren aallokkaan sydämess' elelemme
Äärimmäisinä; ei meihin muut ihmiset koske,
Vaan tämä raukka on eksyksissään kulkena tänne,
Auttaa siis pitänee; yks' on Tsey kaikkien turva,
Outoin, köyhäinkin; mieleen vähäsempikin anti.
Laittooten tytöt vieraallen siis syödä ja juoda.
Viekööten pesemään rantaan tyvenimpähän paikkaan!"
Niin sanoi; tyttäret seisahtain rohkaisivat mieltään,
Veivät Odysseen verhakkoon, niinkuin oli heitä
Käskenä Nausikaa, tytär Alkino'on jalomielen,
Laittoivat välehen vaatteitaki, kauhtanan, paidan,
Hankkivat kultaisen potun öljyäkin sulavinta,
Toimittani urohon joen aaltoihin pesemäänsä.
Muttapa piioillen puhui noin jumalainen Odysses:
"Siirtäykää, tytöt, loitommaksi jo, jotta ma yksin
Saan pestyks' lian pois ruumiiltani, öljyä päälle
Voidelluks'; iho öljyä ei pitkään ole nähnyt.
Seistessännepä siinä mä en pese, kun häpeänki
Paljastautani hiussoreoiden tyttöjen luona."