Lausui niin; tytöt siirtihevät neidon pakinoille,
Vaan lian virrassa pesi pois jumalainen Odysses
Ruumiiltaan ja selästä ja harteiltaan leveiltä,
Raastellen, repien päästään meren aution ryönät.
Pestyähän tarkkaan ja siveltyä öljyä päälleen
Vaattehisin puki, jotk' oli laitellut vapa neito;
Muttapa Tseyn sikiöinen Ateena somisteli häntä
Suuremman näköseksi ja vahvemman, hyasintin
Kukkina loi kauniin kaharan tukan olkia myöten.
Kuin kullan hopialle silailee taitava seppä,
Jollen Heefaisto sekä Pallas Ateena on suonut
Työn kaiken mahdin, tekojen koreimpien taidon,
Niin urohonkin olille ja päähän lempeä loi hän.
Käytyähän meren rannallen alas istu'utui mies
Loistava kauneudelta ja lemmeltään; jalo neiti
Oudoksuin jo nyt piioillen sanoi hiussoreoille:
"Kuulkaapas valos-oikaiset tytöt, kuin sanelenki:
Ei taivaan jumalain kaikkein toki tahtoa vasten
Mies tuo joutuna lie jumalaisiin Faiakilaisiin.
Näyttipä ensimmält' olevan joku halpanen raukka,
Nyt hänen vertaisin taivaallisihin jumaloihin;
Voi, jos senlainen olis mullen puoliso suotu,
Tääll' asuvainen mies, asumaan joka jäisiki tänne.
Vaan tytöt antooten vieraalle jo syödä ja juoda!"
Lausui niin, piiat sanan kuulivat, tottelivatki,
Toivat Odysseellen ruokaa sekä juomoa kyllin;
Siinäpä söi sekä joi kovaonninen, oiva Odysses
Täysin suin, pitkään kun ei ollut ruokoa nähnyt.
Lönnrot.
25. Kesän viimeinen kukka.
Nyt kesän viime kukka
Kukoistaa yksin vaan;
Siskoistaan ruusu rukka
Jäi myrskyn maailmaan.
Ei kukkaa ruusun laista
Syyslaaksoss' ollenkaan,
Mi voisi kaunokaista
Kuvastaa ruskoaan.
En suojatta ma sallis
Sun, kukka, kuihtuvan,
Vaan siskojes luo, kallis,
Sun soisin nukkuvan.
Ma lehtes hiljaa heitän
Haudalle siskojen,
Ja sunkin sinne peitän
Vienoisten vierehen.
Niin itse seuraan sitten,
Kuin mennyt multakin
On joukko ystävitten,
Se mulle rakkahin.
Kuin kuolon kello soipi
Jo veikon viimeisen,
Ken jäädä yksin voipi,
Maailman murheesen!
Moore. — Tuokko.