"Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän hytyrän,
Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin "hiukset himahtelivat", ja kuin sormuksen sormesta veti, niin "lihat ne liukahtelivat". Tämän Lallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taas Saaristen tilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua, erinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle haudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa kunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain juhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan haltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi pispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin panna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä pikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen martyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa nimitettiin perustetuksi "autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki pispan ja martyyrin kunniaksi". Ylistaron kylässä, Kokemäen pitäjätä, näytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka pitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.

Kajaani.

10. Peurasta (Porosta).

Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin se on kesu, poroksi eli aljuporoksi, mutta villinä peuraksi eli petraksi; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on vaadin taikka vaaja. Uros- (eli koiras-) poron nimi on hirvas sekä myös härkä. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: vasa eli vasikka on yhdenvuotinen poro, vuonilo kahdenvuotinen vaadin, urakka kahdenvuotinen uros, vuossa kolmenvuotinen uros; kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan vaatimeksi; kuntus-härkä ja kuntus-vaadin ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin ahkion eteen; kosotus, maakkana, nimiloppu eli aika härkä on viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole poikinut, on stainakka, ja mahovaatimen ruuno.

Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on 2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla, jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat. Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla, kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä kesällä että talvella.

Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan silmän-kaihtimiksi, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan, jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät itse sorkkaa eli kaviota vastaan.

Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.

Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa. Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja talvella metsämaissa; niitä kutsutaan tunturiporoiksi ja ne ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat metsämaissa, kutsutaan metsäporoiksi, ja ne ovat pienemmät peuroja, mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja, lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä, joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska naavikko (eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole luppoja (eli jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen palkimen.[1] Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä kotansa (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas yhteen.