Parempi kunniata kourallinen, kuin häpeätä helmallinen.
Siihen puuhun lintu lentää, kussa urpia näkee.
Tulee mies meren takainen, vaan ei turpehen alainen.
12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.
Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.
Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio, kummun ukko, metsän eli korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen Hippa. Kuippana oli taas toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa Mielikki (välistä myös Mimerkki ja Simanter) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.
Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli Nyyrikki, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli Hillervo eli Tellervo, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli Tuulikki, mielineiti; kolmas pieni Tuometar. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia Metsän tytöiksi tai Sinipiioiksi; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltiana. Siellä oli Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Lemmes, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri haltiansa. Käreitär esim. oli kettujen emona. Hongatar oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä metsän piikaa pikkaraista, simasuuta, simapillin puhujaa.
Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti Tapio- eli Tuomivaaran eli Lumimäen etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, Metsolan eli Tapiolan talo, muilla nimillä myös Havulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksi sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.
Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.