Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset, päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.
Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.
Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.
Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltiaksi Kekrin eli Köyrin. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.
Krohn.
13. Hämähäkki.
Lahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli kaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle. Hän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja tuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina useampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä luulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä riippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän muka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan ollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä, vastasi hän: "minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa säiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla; jos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen ilma meille näinä ensi päivinä on tuleva."
Me menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista suuruutta. "Näetkö tuota", sanoi kersantti, "kuinka se nyt asuu pesänsä suulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on siitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin meillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla; jos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja hänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin yrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan vasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää hämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa vetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään, vaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi kestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan näkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse, ja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo pesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä ajalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.
"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa, niin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa pesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää hän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella ruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa kutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan panna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.