Majavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa äänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.
Ruuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä, mutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka jossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän sattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja ja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä istuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä ruuan suuhunsa.
Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin, sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa. Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan näe, missä hän kulkee ja asuu.
Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa. Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. — Majavan pojat eivät tule kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne, jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. — Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan majavan haustaksi ja jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta. Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. — Majavan nahasta, jota pidetään hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja, ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat. Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat, tehdään hattuja, joita kutsutaan kastorihatuiksi, sillä majavan latinainen nimi on castor.
Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli vedenpaisumukset matkaan.
Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla, että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen, että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla, joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös ketunsangoilla.
(Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)
21. Wiipurin piiritys v. 1495.
Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestelemään.