Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.
Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. — Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.
Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa. Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet, rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7 virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota Wiipurin linnan sivuitse.
Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.
Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan. — Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.
Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan
Pani pyssyt paukkumahan,
Umpiputket ulvomahan,
Avokurkut ammomahan.
Jalot joutset joikumahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan.
Ampui kerran, ampui toisen,
Ampui kerran noin alatse,
Ampui toisen, niin ylitse.
Ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli.
Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.
Krohn.