22. Wiipurin pamaus.
Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. — Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.
Nyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi; kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin oteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet, ruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi kaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten tikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin juuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka vielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin tietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa siksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat tunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli satamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja mitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.
Näin oli Wiipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet torjumaan päältänsä niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä ilmoissa pyhän Anteruksen ristin kaupungin ylitse, ja raastuvan katolla olivat muka liehuneet pyhän Olovin ja Eerikin liput, säikähytellen Wenäläisten sydämiä. Barbaran yönä, Jouluk. 4. p. vasten, läksi osa Wenäläisiä matkalle, ja ennen Jouluk. 15 p., Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä. Leiri värkkinänsä jäi Suomalaisten käsiin, siinä oli 34 suunnatointa tykkikiveä, ja puujalat, joiden päällä tykit olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun jouluyönä, juuri kuin tuomiokirkossa aljettiin veisata kiitosvirttä: Te Deum, Wiipurista oli kirje tullut Kyminjoen vartioille, ja ne sen heti toimittivat Turkuun.
Wiipurin piirityksen aikana oli Wenäläis-joukko käynyt Savoakin ynnä sen uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta, linnan isäntä Pietari Niilonpoika ajoi heidät takaisin, ennenkuin vielä olivat kerinneet suurta vahinkoa tehdä. Heidän jäljissänsä samosi hän yli rajankin, ja poltti 800 taloa.
Näin olivat Wenäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi. Vaan rajaseuduissa, mistä olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki hävitettynä: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljo asukkaita tapettu tai viety Wenäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä säilyivät metsissä ja korvissa, olivat pakkasesta ja näljästä turmeltuneet pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni, lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuansa, kaatui kuolijana maahan.
Kansan muistissa on "Wiipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka; kummia tarinoita siitä ynnä Knuutti Possestakin on mennyt suusta suuhun, polvesta polvehen. Possen hokee kansa olleen taitavan tietäjän, joka kuin sauvallansa piirsi laivan kuvan rannan hietikkoon, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja kuin hän pussista pudisteli höyheniä, muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki mieli käydä Sten Stuuren puheilla Ruotsissa, hän Wiipurin muurille nousten vaan heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet ilman kautta vei perille ja jälleen takaisin yhden vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan keskellä juttelee myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Wiipurin pamauksesta. Wiipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kuin jotain heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pysyä pystyssä. Tätä keinoa käytetään Wenäläisen päälle rynnätessä, ja siitä kaatuu paljon suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä pyörtyneiltä vihoillisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon eivätkä uskalla koskaan tulla takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ett'ei siihen oman väen vahingoksi putoaisi mitään. Toinen tarina Wiipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmehiä, elävää hopeata, lipeätä ja kalkkia. Sitten oli kätkenyt oman väkensä maan rakoihin, kellareihin sekä polstareihin, ja vanhalla ukolla laukaisuttanut sekoituksensa tuleen. Vihoillisia oli siitä kaatunut tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka kauan aikaa pidetty tallella Wiipurin linnassa.
Krohn.