24. Kasanin Tatarilaiset.
Kasan ei ole aivan Wolgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen idänpuoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Wolgan oikea ranta on korkea hietaäyräikkö, vasen (pohjaisen ja idänpuoleinen) ranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suomaata, jonka joki tulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä, ja keväällä kokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on näin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina tulvavuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. — Kasan on Tatarilaisten perustama. Kuin mongolilais-tatarilainen maailmanvalta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän ruhtinoistansa tähän Wolgajoen rannalle ja perusti valtakunnan, joka seisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten perästä onnistui tällöin Wenäläisille suuriruhtinas Ivan Wasiljevitsin johdolla Kasanin valtaaminen. Hirmuisen verenvuodatuksen pidettyänsä hävitti tämä ruhtinas sen entisen linnan, kukisti kaikki mahometiläisten kirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla esikaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän kaupungin entisen tatarilaisen linnan sijalle europalaisen sotataidon mukaan varustetun linnan useammilla torneilla, jotka samoin kuin muuritkin vielä seisovat ja ulkonäöltänsä ovat samanlaiset kuin esim. Savonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Wenäjältä rahvasta kaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että siinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi osaksi koko väkiluvusta.
Nämät Tatarilaiset ovat Krimin Tatarilaisten kuin myös Turkkilaisten kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta heimolaisuudessa Suomen kansojen kanssa. Muista kaupungin asujamista keksii oudonkin silmä pian Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta varrestansa, mustista ja vilkkaista silmistänsä, ja suoranenäisestä sekä kauniista muodostansa. Hänen ihonkarvansa ei ole mustempi kuin muidenkaan Europalaisten, ja monesti näet aivan valkeaverisiäkin Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja ulkokäytöksensä on tasaista ja hiljaista, jonka tähden se aina kutjasteleva Wenäläinen kutsuukin häntä haukkumanimellä havinaksi (herraksi). Luonteensa puolesta on hän puhtautta rakastava, tyyni ja rehellinen; missä hän valehtelee tahi harjoittaa koiruutta, on se muilta opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä näkee kenen muukalaiseksi, ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja jos sitten venäjän tapaan vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: "minä en ole Wenäläinen, olen mahometiläinen, ja meidän laki kieltää kohtuutointa hintaa ottamasta". Häpeällä seisot Kristin uskosi kanssa miehen edessä, etkä voi hänen lauseesensa mitään virkkaa.
Maalla ovat maanviljelys ja karjanhoito Tatarilaisten elatuskeinot, ja kiivaimmatkin Wenäläiset myödyttävät, että tämä kansa samoin kuin Tschuvaschitkin ovat paljoa taitavammat ja ahkerammat maanviljelijät kuin Wenäläinen. Kaupungissa on Tatarilainen yksi kolmesta: joko kauppamies, käsityöläinen tahi rahtimies. Ensimmäisen luokan kauppamieheksi jaksaa harva tästä kansasta kiivetä. Sitä enemmän rakastavat he rihkamakauppaa, ja missä heitä enemmältä löytyy, niinkuin Kasanissakin, kuluu harva päivä, ett'ei luonasi käy näitä itämaalaisia saksoja, tulitikkuja, saippuata, halaattia (makuunuttuja), hyvänhajullisia voiteita ja muuta semmoista kaupalla. Käsitöistä on saippuan ja nahkan valmistaminen heiltä varsinkin sujuvaa. Kasanin saippua on ympäri koko Wenäjän kiitettyä, ja täältä tulevat juhdit ja sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat Tatarilaisten tekoa. Vaan muihinkin käsitöihin on tämä kansa hyvin taipuvaa, niin että harva työhuone löytynee Kasanissa, olipa sen isäntä Wenäläinen, Saksalainen tahi muu, jossa ei joku osa työmiehistä olisi Tatarilaisia. Täkäläisen yliopiston kirjapainossa, jossa on noin pariin kymmeneen työmieheen, ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä on Saksalainen).
Niinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin uskoa. Kasanissa ja sen esikaupungeissa on heillä kymmenkunta metschedejä (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin, mullaa (pappia) ja yksi eli pari aschantia (lukkaria). Harvemmassa löytyy ahunia, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat kontrahtirovastia, ja piispaa (mufti) ei ole koko Wenäjän valtakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä, joka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka kruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkonpalvelijoilla ei ole määräpalkkaa; he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet vapaehtoisesti tuovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka jokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa vuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras uskonharjoituksissa. Viisi kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim. auringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa ja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla tahi muuten ei voi tätä käskyä jolla-kulla ajalla täyttää, hänen täytyy jäljestäpäin sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden määrä kunkin päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä vaimoilla ei ole lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa metschedissä. Tämä on nelisnurkkainen, soikea, kaksinkertainen rakennus puusta tahi kivestä, jonka alakertaa käytetään monenlaisiin tarpeihin, niinkuin kouluksi, kauppapuodeiksi j.n.e. Yläkerta on kirkkona. Sen harjalta nousee korkealle pyöreä kaitainen torni (minaret), jonka nastalla mahometiläisten omituinen merkki puolikuu kullittuna paistaa. Heillä ei ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari minaretin ympäri kulkevasta rautahäkistä joka haaralle huutaa surullisenkaltaisella nuotilla: Allah on korkein! Minä todistan, että Muhamed on hänen lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta etsimään! Allah on korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah! Aamurukoukseen huutaessaan lisää hän tähän: rukous on parempi kuin uni! — Tämän huudon perästä tulee rahvas metschediin. Sen porstuassa eli etuhuoneessa on pitkin seiniä hyllyjä, joille sisäänmenijät jättävät päällyskenkänsä. Itsessä kirkossa ei ole penkkiä; lattia on peitetty joko kirjaompeleilla koristetulla villaisella tahi vaan oljesta kudotulla puhtaalla matolla. Paitse tätä ei siinä metschedissä, jonka minä Kasanissa näin, ollut muuta erinomaista kuin opetusistuimen kaltainen saarnastuoli, kaksi tavallista kynttiläkruunua, muutamia lamppuja seinillä ja Mekkaan päin oleva ikkuna, monivärisistä ruuduista tehty. Matolle istukset seurakunnan jäsenet riveihin, pannen jalat ristiin allensa. Kellä turbaani on päässä, se irtauttaa sen peräliepeen hartioillensa riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin lakkikin päässä. Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun käskettiin ottaa lakki päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden päävaatteuksesta eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan toimitti jokainen yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan kumartaen. Rukoillessa pitää mahomettiläinen kätensä lanteillaan, pyhkäsee vähän väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta karkoittaakseen. Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan tavoin, ja toisin paikoin taas panee peukalojensa päät korvanlehdille, toiset sormet hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä nämät äkkinäistä oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua mainitun ajan, nousee mulla saarnastuolille ja lukee siinä luvun alkoranista. Tämän lukemisen toimittaa hän messunlaatuisella nuotilla, joka ei kuulu pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi pääasiaksi papinkoulussa. Sen tehtyä laskeksen hän alas, menee ja istuksen seurakunnan etunenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja messuaa tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan, ja seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus, yleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.
Mahometin uskonopista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Kerran sanoi muuan katoolinen piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan "lahkokunnan Kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa asiasta puhuin, päättää, sanoen: "me uskomme saman näkymättömän kaikkivaltiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on 99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa. Jumalatointa rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee pahateon vielä tulevassakin elämässä." Tästä tulevaisuudesta oli hänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset. Taivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä on siellä, mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän yltäkylläisyyden kanssa on se etu yhdistettynä, jota syömärillä tässä maailmassa ei ole, että ruokahalu aina on hyvä. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan edesasettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on hänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.
Kunkin metschedin kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin vapatahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä, ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä. Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa papinkouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä, josta myös yhteisessä kattilassa keittoruokaakin tehdään. Koulussa istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppiaineet eivät ole suuret: sisältäluku, rukousten ulkoaoppiminen ja kirjoitus on kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkorania ei saa lukea muuten kuin sen alkuperäisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempipäinen koululapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen rakastajan nautinto, kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen omakielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjanluku juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvuntaidon kuin myös luvunhalun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka, että Kasanissa usein painetaan alkorania suuret painokset ja joka vuosi tuhansi-määrin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin tältäkin kansalta muutama vuosikymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä (v. 1856) ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasanissa on eräs saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika takaperin yksin omituinen kirjapainokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän pipliaseuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria luonnonlahjoja.
Ahlqvist