Miesten ja naisten yhteisinä töinä ovat: lehdentaitto, heinänteko, viljan korjaus ja riihitys, survominen, jauhattaminen, ojanluominen, sonnan luominen ja hajoitteleminen; "väkipuolukset" (lapsuuttansa taikka vanhuuttansa heikkovoimaiset) paimentelevat eläimiä, noukkivat marjoja, katsovat lapsia ja tekevät mitä muuta helppoa työtä on. Miesten erittäin ovat kaikkinaiset veitsityöt ja kirvestyöt sekä kotona että metsässä, juhdanajo sekä tiellä että pelloilla, kylväminen, loukuttaminen, hevoisten holhous, kalastus, metsästys ja linnustus; vaimoväen ovat karjan ruokkiminen, lypsäminen, keritseminen, leipominen, keittäminen ja muu ruuanlaitto, klihtaaminen, kehrääminen, kutominen ja neulominen. Missä miehistä on puutos, siellä ryhtyvät naiset vähän miehisiinkin töihin, ja vastasukaan, missä naisia on vähemmäksi, siellä auttavat miehet niiden askareita.
Talvis-aamuina noustaan kello 5 aikaan, viritetään pari kolme pärettä "pihtiin", joka seisoo pitkän tuolin edessä; välisti poltetaan vielä yhtä pärettä ovipielessä. Jos nyt tässä valossa, ennenkuin pirtti savua täyteen tulee, katselet ympärilles, niin näet "lavanalla" kahdenmaattavia sänkyjä rinnatusten, jalkopäät seinää vastaan: perimmäinen, jonka tykönä näet ruokakaapin ja seinäkellon ja vieressä kehdon (missä sitä tarvitaan), on isännän ja emännän vuode. Samallaisen sängyn näet ovipielen ja pihanpuoleisen seinän välillä; kahta vuodetta päällitysten ei ole missään. Peräseinässä on lusikkahäkki, jossa jokaisella hengellä on oma puulusikkansa, oviseinässä parikin kirveshäkkiä, sivuseinillä kairoja, puraita, sahoja, kerinpuita ja muita kaluja nauloissa ja häkeissä, niin myös perheen vähäisiä kaappeja. Pöydän alla on kola, jossa pidetään vasara ja hohtimet, kovasimia, sieroja j.m.s.; "parvella" säilytetään höyliä, päreorsilla kuivataan päreitä ja "halko-orsilla" lautoja, jakohirren ja päreortten välillä leipiä vartaissa. Lisäksi on muutama istuin ja yhtä monta rukkia kuin vaimoihmistäkin; vasta kevätpuoleen tuodaan kangasaseet (eli "kangastuolit") pirtin täytteeksi. Pirtti on hyvin lämmin, jos se vaan jotensakin pitää lämpymänsä. — Nyt sopii yksin tein kurkistaa porstuakamariinkin, joka on uudenaikaisesti rakennetussa talossa. Tämä on monessa talossa kaiken talven lämpymillä, kumminkin niissä, joissa haltiat eivät taivu pirttiin makaamaan; valoaineena pidetään täällä osaksi pärettä osaksi kynttilää, ja laattia on melkein yhtä likainen kuin pirtissäkin; huonekaluina ovat: sänky, samallainen kuin pirtissäkin, pöytä akkunan alla, pari istuinta, kaappi ja arkku; muun tilan ottavat maito- ja piimäastiat, viinapullot ja lekkerit j.m.s. (missä ei ole kamaria lämpymillä, pidetään pytyt pirtin peräpenkillä ja kellarissa). Muissa kamareissa, joita harvoin lämmitetään, on puhdas laattia, sohva, tuoleja, pöytä, sivulle levitettävä sänky ja mitä parasta kalua on talossa. Seinäin saveaminen ja maalaaminen on vasta näinä vuosina ruvennut tavaksi tulemaan, samaten kuin laattiaryysäkkeet eli "matot", ja kamarikaluista "piironki" ja "senkit". Rumia kuvia ripustellaan kauneillenkin seinille. — Päivän tullessa lakkaavat miehet puhdetyöstänsä, suurustelevat ja lähtevät ulkotyöhön; vaimoväki korjaa pihdin loukkoon, lakasee laattian ja siivoilee muitakin paikkoja pirtissä. Kello 1 jälkeen tulevat miehet päivälliselle, sitten menevät taas ulkotöihinsä, joista päivän lopulla palaavat "pirtille", taas käsitöittensä kimppuun. Ehtoota syödään varhemmin taikka hiljemmin, koska vaan emäntä saa ruuan valmiiksi, ja maata mennään kello 9 aikaan. Arkipäivinä syödään omin väin pöydän alaisessa päässä (joka on lavanalle päin), eikä siinä tarvita lautasia enemmän kuin pöytäliinaakaan; astiat ovat enimmästi puusta, paitsi kivivateja, joita kanssa on puuvatein rinnalla. Mutta vieraalle laitetaan ruoka pöydän yliseen päähän, liinan eli "tuukin" päälle, puisen taikka posliinisen lautasen ja veitsen kanssa: tähän aikaan on jo melkein joka talossa ottimetkin eli "kahvelit" ja pöytäveitsiä. Isäntä syö vieraan kanssa (sanotaan: "isäntä vieraan väärti"). Arkiotilassa on vaimoihmisillä, semminkin nuorilla, tapa seisoa, koska syövät miesten kanssa pöydältä; muutoin ei heillä olekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska kerkiävät ja missä sopii. — Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan, hakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin myös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja sonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin luomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein, niin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.
Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön". Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana; silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä. Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä. Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle; sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle. — Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.
Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot "ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä "vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan. Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat. Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta, siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu; rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle, "riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella (sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi, vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla, ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla, joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi, omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin) ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään; silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta viskuri on juuri nimeksi. — Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva, jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen lämmitys on isännän velvollisuutena. — Myöhemmin syksyllä on pellavain ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen, kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka loppuviikossa.
Warelius.
26. Naantalin naisluostari.
Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.
Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin eräkkäiksi, jos he itseksensä korvessa elivät, vaan munkeiksi (miespuolet), ja nunniksi (naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä luostarit. Tämmöisiä luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle. Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi; he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko maalle, missä asuivat.
Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään Ailoisten eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.