Kuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän elävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin muuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttua fjell-lemmel, niin puhumme tässä nyt mitä tiedämme tästä sopuliksi mainittavasta otuksesta. Vissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella Wenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa; sillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene niitten vieläkin Siperian metsissä olevain sobel[2] nimisten eläinten nahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan vieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on pienempi näädän[3] nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen pohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi niitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita eläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan asuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin pituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä kova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät. Tunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät asuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja kasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät monta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä poikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä paljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme väärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v. 1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle. Luonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun 20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten väliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä matkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat niitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät ollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta kuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki ruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät; mutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat reikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä (v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta huoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri terävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne kahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä tarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät, eivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen irtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja eikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät. Näitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4] lumikot[5] ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät herkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin seuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo jäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä sanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista, joittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin syksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät kantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka menevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä lähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä tulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat uppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat ovat välistä täynnä sopulien raatoja.

(Oulun Wiikko-Sanomista v. 1854.)

30. Suomalaisen kirjallisuuden alku.

Hiljaisen Martti Skyten pääasiallinen ansio uskonpuhdistuksen suhteen oli se, että hän ei sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti antoi tälle toimelle sangen suuren avun. Hän, näet, käytti yhden osan hänelle jätettyjä melkoisia piispantuloja kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten elatusta ulkomaan yliopistoissa. Kahdeksan tiedetään nuorukaista, jotka tällä lailla hänen kauttansa valmistettiin taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän joukostaan ovat Mikael Agricolan nimi ja työt yli muiden kuuluisat ja siunatut.

Hän oli köyhän kalamiehen poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden kartanon tiluksilla Pernoon pitäjässä Uudellamaalla. Ensimmäisen oppinsa sai hän Wiipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, kuin samallaiseen virkaan Turkuun muutti, taisi viedä tämän oppilaan kanssaan. Aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta paikalla annettiin nyt hänelle rehtorin virka Turun koulussa, jota hän taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, tällä ajalla, jolla kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli Skytteä piispankeräjäin pidossa, saarnaten ja selittäen uutta oppia kansalle näissä tilaisuuksissa. Skyten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa pitkittää tätä työtä. Kustaa kuningas, näet, tässäkin tilaisuudessa taas katsoi viisaaksi, antaa piispan sijan olla muutamat vuodet tyhjänä, siksi että kansa tällä tavoin tottuisi pois piispoja välttämättömänä pitämästä. Vasta vuonna 1554 lopetti kuningas jälleen kaitsijattoman loma-ajan Suomen kirkossa, samassa jakaen maamme kahteen hiippakuntaan, myöskin piispanvallan vähennykseksi. Turun hiipan soi hän nyt Agricolalle; uudessa Wiipurin hiippakunnassa, joka sisälsi Karjalan, Savon, Uudenmaan itäpuolen ynnä Hämeen pohjais-seudut, tuli Paavali Juusten, toinen Skyten kasvattia, ensimmäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää käytetty katoolisia menoja; he ovat siis ensimmäiset evankeliset piispat meidän maassa.

Kauan aikaa ennen oli jo Agricola nähnyt, että ainoa varma puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi kuin kouluin jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä alkukielellä, eikä myös käyttää aikaisemmin ilmi annettua ruotsalaista käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmaunut painettuna ennen kuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo toimittanut painosta Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan, joka viimeinmainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon muita aineita esim. almanakan, värsyjä, suomennettuja kappaleita raamatusta sekä kirkkoisäin teoksia y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä Agricola vielä toimitti Käsikirjan, Messukirjan, Davidin psaltarin ynnä valittuja kappaleita Prophetoista suomeksi. Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.

Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa pitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä. Ensimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle oikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut kokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.

Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt Warsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron kielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta päätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös kunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa kieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.

Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan. Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja messukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen tärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian. Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein kokonaan latinaisena, sepitti Jaakko Suomalainen (Turun koulun rehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten Maskun kirkkoherra Hemming († 1620) myöhemmin uusilla virsillä lisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan muuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä ajasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin Uuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra Martti, suomentanut koko Kristofer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa Ljungo Tuomaanpoika, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.