Tämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus näiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille, täällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän teitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan vieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian saitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen. Ijällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte, hänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen ahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te muistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä julistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin pelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin evankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa, kuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen, elävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä: kuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista menoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten aikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas tunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta, ei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei murheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä kuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa somaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja voiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se palvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!
Nämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä ja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat aikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja hyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810 antoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. — Mutta hän vanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin oli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen synkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja lisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta rasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin vaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain opettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan kuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa evankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt olla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja voimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa, odottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi."
Mitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka taholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen kaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi äkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin kuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen ja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken viimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet ja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla jumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja muutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät Jumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä hyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi kasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä, olivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka ymmärtää?
Kohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä aviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan provastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa Brander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa pitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi leskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti taitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän avioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja neljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa lapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti ilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja kuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille, tuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan kätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on maan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat nyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo, että provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään kuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.
Näin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi maan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko Turun hiippakunnan papeista. Mutta "ei päivä niin pitkä, ett'ei yö perässä: niin elämätä kuolema noutaa". Vihdoin lähestyi myös tämänkin, kauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan lähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi korkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita vastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle katoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen päivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: "Vartia, kuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?" Nyt löi hänen kellonsa, ja hän nukkui.
Jo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle arka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät elämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen toimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin niin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita. Joskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat riemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös sanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa hänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä ilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus katkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat vähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä vihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä, lunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina viime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän ijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.
Kaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli Kristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä voittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa päättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta teosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei ainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran tulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.
Renvall.