Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään, tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain Suomalaistenkin laita, joiden kielessä raha on vanhimpina aikoina mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.

Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin, sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta, jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin preiliksi, ja niillä lyötyjä rahoja myntiksi. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi, ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia, ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan. Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa. Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella, ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää, louduiksi kutsuttiin.

Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100 luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.

Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon todistukseksi. Vanhimmat markan kappaleet esimerkiksi painoivat naulan, ja olivat siitä nimensä saaneet, että markka (eli mark) Ruotsin kielessä merkitsee naulan. Kuudessa markassa vaskirahaa oli siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata, ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa, ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa, jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa: mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista, teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi vähäistä maksoa vastaan.

v. Becker (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).

28. Eräästä muistopuheesta.

Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä. Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan, jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766) seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä (v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774) kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.

Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä. Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa. Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.

Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet, sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni! Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! — Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata, pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.