Itäpuolella Uraalin keskimmäistä osaa, 59:n ja 64:n leveyspykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme tahi neljä alhaista ja kapeata maanseljännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden, paikkakunnan Wenäjän kielessä Uvalleiksi kutsuttujen harjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka kaikki joko välittömästi tahi toisten jokien kautta lankeavat Irtysch-Obin jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) Tura, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) Tawda, joka syntyy kahdesta itäetelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta; eteläinen Soswa ja Loswa; Tawda vastaanottaa pohjasta juoksevan Pelym-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) Konda, joka suuri joki hevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjäjokia juoksuunsa ja lankee Irtysch'iin: 4) pohjainen Soswa, syntyvä useamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjäjoki lännestä on Sigwa eli Ljapina (voguuliksi Sakuje) ja etelästä vähäistä pienempi Tapsje.
Paitse Turan ja eteläisen Soswan seutuja, joissa maanviljelys vielä menestyy hyvästi, on näiden jokien läpijuoksema maa viljelemätöintä korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä mahda koskaan yrittää, vallitsemaan ylivoimaista luontoa. Yleisimmät puunlaadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, hopeakuusi (pinus picea), ketripuu (pinus cembra), saksan- eli lehtikuusi (pinus larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus on niissä olevat elävät, niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali, elävä pohjempana; sopuli, jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsäneläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsälinnut (pyy, teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruuaksensa. Joet, etenkin pohjainen Soswa ja Obi ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt paikalla.
Tässä maassa elää ikivanhoista ajoista Woguulin kansa, joka läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina kaukaisillenkin kansoille tunnettu Jugrin eli Ugrin nimellä, vaan itse nimitäksen Manjsi, josta niinkuin Woguulinkin nimestä tehtyjä monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisäämään uudella semmoisella. Nimestä Wogul sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä, sillä Pelym'in tienoossa kutsuvat Wenäläiset Woguuleja ainoastaan inorodtsy (vierasperäiset, ei-Wenäläiset) eli jasatschnye (jasakan-maksavat, ei-talonpojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti Ostjakeiksi. Herra Regulyn päätteelle, että Woguulit eivät olisi maan alkuperäiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä-kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorten nimet ei ainoastaan Woguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljoa etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Woguulit ovat ensimmäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne nimittäneet. Woguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan omituisille luonnonesineille ja sattumille on myös todistuksena, tämän kansan siinä kauan asuneen.
Woguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Loswa ja Tawda, jonka jälkimmäisen joen varrella kuitenkaan ei Woguuleja tavata enää muualla kuin Koschutsk'in valostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät Woguulit nousee ylemmäksi Soswajoen pohjasta tulevia syrjäjokia, ja idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa. Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim. Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Werchoturien piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in läänissä löytyy Woguuleja noin 900 veronmaksavaa miehenpuolta, jota myöten, jos jokaista veronalaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä, joka lienee kohtuullinen, Woguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä tekisi noin 5,400 henkeä; Permin läänissä taas ei heitä ole yhteensä enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Woguulin kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän vähään väenpaljouteen ovat: ilman kovuus ja elämänlaadun vaivaloisuus, metsänotuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös venäläisten pappien ahnaus, jotka Woguuleilta vaativat niin suuren vihkiäis-rahan, että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Woguuleja haittaa kalym'ikin (naima-raha, morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi väenvähyyden syiksi voipi vielä lukea kulkutauditkin, jotka ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Wenäläisiä lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Woguuli annaksen työmiehiksi Wenäläisille, ja vierastuen omista elatuskeinoistansa perehtyy täällä näiden elämänlaatuun sekä paloviinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virkamiehet niin Woguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen valtaan.
Elämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua asettuneeksi metsästäjä-hansaksi. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja Pelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja pohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä olevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee kernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli useasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven jäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti kestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa niin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta raatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän kielessä tästä kutsutaan "itsestänsä-laukeajiksi". Myöhemmin syksyllä, kuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten jäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi näyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla koko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen maksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä niitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten erilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa) maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona. Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa Woguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran huviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee koira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä puun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta puuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran hampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin karhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljo vesilintuja, joita pyydetään merroilla tahi ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.
Kalastaminen, joka Tawdalla ja sen syrjäjokiloilla ei ole kovin antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella, siten että joki soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suljetaan ja suluissa oleviin porttiin asetetaan suuria, pärepuikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu kotokansa. Vaan pohjaisen Soswan Woguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulvaveden laskeutua keräytyvät he suurissa parvissa joensuu-paikkoihin joko Soswalla tahi Ob-joella, ja elävät niissä kalastaen koko kesän syyskuuhun asti, niin että hirven pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisin pyydys on nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalanpyytäjäkylää Soswan tahi Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan paljoutta, joka täällä vuosittain tapetaan. Woguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkunvalmistuksena ja että hänellä ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö — ja se ei ole vähä — kuivataan ilmassa tahi savustetaan tulisijan ympärille asetetuilla vartailla talven varaksi.
Se, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden senkaltaisten herkkujen seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskeita pavunkokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhlapäivinä, syödä raksuttelee ja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämät jyvät ovat ketripuun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 tahi 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 tahi 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinävuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.
Niinkuin edellä sanottiin alkavat Loswa- ja Pelym-joella elävät Woguulit vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito luonnollisesti yhdistäksen. Wenäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on se yleinen valitus, että maanviljely ei näissä tienoin tahdo enää menestyä. Mutta kokonaista leveyspykälää pohjempana Pelym'ia eli vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa (kylässä), Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Woguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöpikin isot määrät eloa. Tämä todistaisi, että maanviljely täällä ahkeralla raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen, jossa maanviljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva Ätimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän. Jälkimmäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia tavataan.
Hevosen sijassa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Woguulit poroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja eräs parin sadan poron isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhansi-määrin, kävisi köyhäksi raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla Woguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Woguulien että Wenäläisten taas on täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.
Maa tahi oikeammiten metsä on Woguuleilla yhteinen, jossa jokaisella, joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi. Pelym-joella, jonne alempana asuvat Wenäläiset talven ajaksi tulevat metsää pyytämään, eivät Woguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Wenäläinen ja Woguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Woguuli Wenäläisen kanssa jakaa metsästysoikeutensa ja tämä taas pitää hänet leivässä, mutta kaikki saalis pannaan kahtia. Kalavesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin että kullakin joensuulla tahi muulla kalastuspaikalla ovat tietyt isäntänsä, joilta Wenäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada käyttääksensä.