Harvat ihmisten asuntosijat lienevät niin surkeat ulkomuodoltansa kuin Woguulien kylät eli paul'it ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki yhtyy suurempaan, sillä joensuissa on kalanpyyntö parempi kuin muualla ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja kalanpyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi tahi kolme jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä matkallani olen tavannut, on edellä mainittu Ätimje-paul Pelym-joella, jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahdenlaiset: talvi- ja kesäjurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa tahi suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Ovenvierus-nurkassa on, pieni, aivan englantilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta kyhätty tulisija, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian huonoista aineista tehty; ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurtan pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös kalannahkasta tahi paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella tahi kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia poronnahkoja. Oudon ei ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sijalle, sillä tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan kuuluu yksi tahi pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua Woguuli niin rakastaa. Kesäjurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvijurttien paikalle kesäksi, ovat tuohesta ja Soswa-joella kukkuranmuotoiset. Niissä on tulisija keskellä jurttaa, ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne ovat lattiattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuha talvijurtat.
Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Woguulien asunnot. Eteläiset Woguulit eli Pelym'in ja Loswan varsilla asuvaiset pitävät harvoin kesäjurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa asunnoissa. Ne eivät eroa Soswalaisten jurtista muussa kuin siinä, että edellä kirjoitetun tulisijan viereen on muurattu isonlainen pata, jossa ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan tulisijaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Woguulien nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan jurtan perään ja ovat kamarin eli vierashuoneen asemesta.
Huonekalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla monenlaiset. Paitse koiraa on Woguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on hänellä: keihäs karhua varten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa tahi pataa ovat kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohikalut tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteenpäin melomalla. Soswalla ja Ob'illa ovat Woguulienkin venheet suuremmat ja mastoniekat, ja kuin koko perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan tuohella.
Vaatteus on eteläisillä Woguuleilla yhdenlainen kuin sen seudun Wenäläisillä, se vaan eroitusta, että heidän pukimensa ovat huonommat ja repaleisemmat kuin näiden. Soswan Woguulien vaatteus on se hyvin tunnettu malitsa, joka kesällä on Wenäjän sarasta, talvella poronnahkainen ja kaksinkertainen, niin että päällimmäisen malitsan karvapuoli on ulospäin, alimmaisen sisään. Lakista eivät Soswalaiset tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla kukkarolla, myös poronnahkasta. Jalkineet ovat kesän talven poronnahkaiset pitkävartiset pieksut, tunnetut nimellä pimy, ollen kesäpimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan talvipieksut ovat karvan kanssa ja kaksinkertaiset. Alusvaatteet (paita ja housut) ovat muutamilla Wenäjän piikosta, useammilla nekin poronnahkasta. Vaimojen puku on myös poronnahkainen, leikattu melkein samoin kuin Tatarittarien päällysvaate; päässä on heillä suuri huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä. Sormet ovat täynnä vaskisormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Woguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut ihopiirroksilla, jotka ovat monenmuotoisia, aika sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat ruudilla hieromalla.
Ruuassansa ei Woguuli ole ylen herkullinen tahi hyljeksivä. Hänen ainoa elatuksensa kesän talven on metsälinnut ja kala, sillä eroituksella, että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään. Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin varakkaampien. Eteläisille Woguuleille on suolan ja leivän nautinto jo tullut tarpeeksi, mutta Soswan asujat pitävät näitä aineita vielä herkkuina vaan, joita isä kirkolla tahi kaupungissa käydessään tuo jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talonpoika meillä sokuria ja vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkuitteleminen ja niin yleinen, että Pelym'in Woguuleissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat tupakkaa ja jälkimmäisilläkin on oma piippunsa; Soswalaiset sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keripukkia vastaan. Yleisesti voipi Woguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle metsästysmatkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä ja viikkokaudenkin elää raalla kalalla tahi teirinlihalla, joita hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruuan ääreen päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan: ja se ei ole mikään kumma, että Woguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi teiriä, päälle vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.
Ruumiinrakennukseltaan ovat Woguulit keskinkertaista kokoa. Lyhytkasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsämies konsanansakin on Woguuli kevyt jalalta, vaan harteavoimassa ei hänen sanota vetävän vertoja Wenäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvopäät vähän ulosseisovat niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä, mutta ei litteä, hiusten yleisin karva on mustanruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Woguuleissa, en minä heissä ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä, että eteläisissä Woguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat hyvin ulkona, hiukset ovat pikimustat, ihon karva tummankalvea ja parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Woguulit siten vielä vähentävät, että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansanaineilla kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulkonäössä enemmän lähenevät muita suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä todenmukaisempi kuin heidän maansa muusta Woguulien alasta on lähinnä sekä avoinna etelästä ja idästä tulleille vieraille kansoille.
Sävyltänsä on Woguuli huoletoin ja tyyni luonnonlapsi. Keskenänsä rupattavat he ja naurelevat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu erinomaisen hyväntahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa ja lempeätä mielenlaatua. Tämä koskee olletikin Soswan Woguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Wenäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat nämät paremmat puolet enemmän tahi vähemmän hävinneet. Vaikka ei kostonhimoinen, suuttuu Woguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin vallatoin, ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran tahi kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Woguulilla kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin metsänkäyntiin, jonka tähden voguulilainen työmieskin Wenäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin venäläinen. Käsitöissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsellensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko poron suonia tahi viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa venäläisillä sepillä. Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämät muka olisivat hyviä huoneensalvajia, on tuulesta temmattu ja sille nauraa jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää, että täällä pohjan perillä rakettaessa työmiehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Woguuleja ja Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.
Woguulin uskonnollinen tunto on se ikivanha lumoususko (schamanismi), joka useammilla muillakin Pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu likiseuduille, joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran tahi kahdesti vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa tuohuksen jonkun pyhänkuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme, että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsänpyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Woguulien kristin uskoon kääntäminen aljettiin menneen vuosisadan alkupuolella, ja se oli enemmän väkivaltaista epäjumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet nimikristityitä, mutta vaikka epäjumalten kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Woguuleilla vielä olevan vissit uhripaikat metsissä, joissa uhrataan poroja, metsännahkoja ja hopearahojakin, metsästysonnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhrauspaikkoja pidetään salassa virkamiehiltä ja yleisesti Wenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Wenäläisetkin ottavat osan uhriin, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Woguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta, s.o. he leikkaavat veitsellä tahi purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka rangaistuksen tapahtumisesta niin Woguulit kuin Wenäläisetkin ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään lopen sammunut, löytyy Woguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan mesikämmenen nimityksellä tahi millä muulla imarrussanalla, niin välttävät Woguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti vanhukseksi, jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin talutetaan hän Woguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuoloansa sitten vietetään pidoilla ja juomingilla.
Jugrin maan kauppa metsännahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa. Ennen Wenäläisten maahan juurtumista oli se Syrjäänein vallassa, joiden tosin nykyaikoina on täytynyt jakaa sen voitot venäläisten kauppiasten kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupanliikunnossa suuri osa. Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjäänit ovat ne, jotka tätä kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee Beresov'asta Soswaa ja sen syrjäjokea Sigwaa myöten ja sitten Uraalin poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista Beresov'an puolella, Sigwan latvoilla, voipi hyvän kelin aikana poroilla joutua vuorokaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt päästä yli, että tätä tietä myöten vuosittain kuljetetaan Petschoralle useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista Sob- tahi Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihtokauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana ur merkitsee sekä oravaa että kopeikkaa, samoin Woguulienkin murteissa sana l?n (l?n), niin että esim. riuna on voguuliksi lou l?n (10 oravaa), rupla sch?t l?n eli s?t l?n (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Woguulit rahaa mainitessaan, erotukseksi oikeista oravista, Tatarin kielestä otetun sanan oks'a (raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: lou sch?t l?n oks'a (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan lou sch?t l?n yksinänsä olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10 ruplaa. Syrjäänein ja Wenäläisten kauppaan täkäläisten kansojen kanssa on juurtunut velkakauppa, joka näille jälkimmäisille ei voi olla muuta kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle velaksi tulevan metsänsaaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla tahi nahkoilla ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velkamiehensä tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös vahinkojen tähden kuoleman tahi petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksinkertainen hinta. Seuraus tästä velkakaupasta on monellenkin Woguulille ja Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähäonninen oltuansa metsänpyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä tahi poikansa lähettää velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elinaikaiseksi orjuudeksi ja jossa hän tahi poika hukkuu heimostaan ja kansastansa.
Woguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian kansa, vaan ovat jaetut Wenäläisten tavalla volosteihin, joissa heillä on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta omavaltaisesta hallituksestaan ei ole muuta muistoa jäljellä, kuin että Soswa-joella pari heimokuntaa vaativat kniäs'in (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani kaksi tämmöistä ruhtinasukuista Woguulia en löytänyt heidän muussa eroavan toisista kansalaisistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat heillä aivan yhdenlaiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Woguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virkamiehiltä Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alammaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka sorni khan (kultainen khan s.o. keisari) voipi, minkälainen hänen asuntonsa on, pukeupiko hän niihin nahkoihin, joilla he jasakan maksavat, syöpikö hänkin teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen ruutia. Suuria rasituksia virkamiesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin kaukana virkamiehistä, että nämät eivät näe heitä kuin kerran vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virkamiehet varovammiksi.