Tarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti ratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että Liuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen muka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset sivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in tehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla, ja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi jätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen everst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja Karjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa olleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun alkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle valtaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.
Ensi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini M. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta puolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi häntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen pataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen Liuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa, kuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen odottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi oli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v. Döbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz päätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin rynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat perinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla osakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan, heittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna lennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.
Mutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna oli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut lopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä ei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle luonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi pitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä lakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon ikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa, etujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja kanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna pääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin tuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli pian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten kanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo miehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan se ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän välillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti sataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen pysähtyivät. Mutta "eteenpäin, eteenpäin!" kaikui upsierien ääni. "Hurraa!" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti edelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut kestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja asettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu hurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien tyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta yhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä oli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni hetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia uuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä. Muutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu, ja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä etelä- että pohjaispuolella jokea.
Rajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa Isossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa sotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman Liuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun melskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin sitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui, oli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von Fieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta lähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset tuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.
Tätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in Isossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille Adlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää toimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei laisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt, joka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille. Kolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz everst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen vierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta oli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in parvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, — kuin nämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen selkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota uuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä päästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten edellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin mahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä valloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui aivan myöhään apuhun.
Sytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen, peruutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen, tykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää ennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen, säilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan, ett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan tappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja Uusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät eivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4 virstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi, joten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.
Kauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti jälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut haavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti karjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset riensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi tulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin tätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä tulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät, väittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada tätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo ymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua olivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja Suomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin jaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut. Ett'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka vihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta paennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko kylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.
Liikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä taasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille oli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän varjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka heidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo uupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot levolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa vihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs joen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka enimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa etuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.
Vasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean mieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa joukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois korjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä urheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit vapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti tykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat urhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka jälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä luutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark, Wirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri vähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän mainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja sotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain osuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko ei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on Isonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä, eivät siinä tilassa — kummallista kyllä — kadottaneet kuin yhden ainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään mieshukka siellä. — Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä sieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää jälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten miestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee tehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin oikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.
Täten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä paremmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi tiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati, valloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama etu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat, yht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen käyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että Rajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta Suomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin 1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz, en tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten yllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin kova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut Suomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän miehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti lohdutusta.