Blomstedt.
48. Matka tervaveneessä Oulujoella.
Tervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on säilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin niin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt tästä matkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea — Oulujokea. Jos laskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat laskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan pottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi mennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus, vaikk'ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdastyötä. Ei saa kuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo laskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten rantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä täydessä puuhassa kiinnittäessään rapeita (varalaitoja) kosken kuohuja varten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja kohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen sivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet ovat varsin välttämättömät. Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket tulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisiin kiinni.
Kuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai juoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä kosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla saatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka ja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita perävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä myöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin pitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa vähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät pauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä. Koskien niskat näyttävät tuulessakin tyyniltä, ja vaan n.k. härjänsilmät todistavat virran käyntiä. Virta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen liikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva eli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana veneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan voi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, missä vesi peratussa väylässä vaarattomana putoo. Mutta tottunut laskumies on oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat. Tämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin. Kuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne suuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen riitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen väylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin veneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä. Vene rasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman aallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin. Usein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka laskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen ohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä kosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja. Väliin näkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä tai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken kiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden viljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.
Kaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli edellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi perässä. Väliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta koko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi keula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen syvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas tasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty kauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman pituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui, palkan saatuansa, maalle. — Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken niskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä. He ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo nuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa pienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan. Pojan on tarkkaan katsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä vieressä. Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja heidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain ammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet laskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia kuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet laskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä kulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä palkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen laskeman veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole laskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän välistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä laskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään tulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä väylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon. Itse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä oli viekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski väylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi. Tervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen luulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin oli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt, hukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja saiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä hänessä sitten lienee.
Nyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin. Oulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä paljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut Kajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan, josta ne veneissä soudetaan Ouluun.
Lautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin makaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät eikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. — Ei ole pitkä matka Niskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen emäseurakunnassa. Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen suvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä luetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat välistä milt'ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Varsinkin on Pällin korva siitä suhteesta mainio näillä seuduin. Muinoin sen mainitaan olleen vielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi kohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi salainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinne vievä virta oli vallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä täydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran kitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion ylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui niin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. — Pyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat rannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien voi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden puolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan pelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi. Monasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän alas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.
Pyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran vavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika aallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto melkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat kallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi. Eikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät rantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät viipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että tässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta. Seudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia, vuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen toisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä pellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä törmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia varten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia. Usein saa nähdä jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko korjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti vievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta väsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten sijaan.
Pyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Vedet eivät enää taistele keskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät rantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski vaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla rannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä ympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden sovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas, kuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä vastaavat virsillään.