Loppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä. Mainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän siinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana aamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan. Mutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa tulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin keinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja koko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa ja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän olikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut kuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä koskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä heittäneet kärttämästä, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin matkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka näytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui edellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski, nähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle puolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin puolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etusampi, että siinä oltaisiin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa onnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt käskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enään totellutkaan, mutta virta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä karjuivat ja viittoivat, ett'ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo liian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta kulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille melkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin vene — se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi kohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta veden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä vasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi mies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin peloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen ja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin heillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät kiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa vasten, kuin nähtiin, ett'ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli varsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen työhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän matkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut ajatteleminenkaan enää päästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi koimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä houkuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan, mikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta leikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten talossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun!
Eikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään katsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisiinsa ruuan ääreen. Se lisäksi suututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi Oulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me tahdoimme keventää veneitä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna. Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos ei olisi lähtiessään virkkanut: "minä lähdin apuun, kuin näin herroja olevan veneessä". Rantaan päästyämme menimme taloon — se sattui olemaan kestikievaritalo — saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei oikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin, ett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa, toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut. Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen tervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.
K. A. Castrén.
49. Sananlaskuja.
Ei pyyssä kahden jakoa, koppelossa kolmen miehen.
Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
Kuin jouhi saadaan, niin hevoista tehdään!
Lupa hyvä, kaksi käteinen.
Routavuonna roudan selkään, sulavuonna lehteen.