Oluvinen. Liisa.
OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan — hahaha!
LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa tervehtiessään.)
OLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!
LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita! (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni — ja olen odotellut häntä — —
OLUVINEN. Viipyväksi? hi hi hi! —
LIISA. Ikävöinytkin — (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi — tulisi!
OLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta Liisalle, joka aina katsoo alas.)
LIISA (Hiljaa.) Mikä makea muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.
OLUVINEN (Tutusti.) Liisa!