LIISA. Miten? Minä en ymmärrä.
OLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.
LIISA. Matkaan? Mihin?
OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa, me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!
LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?
OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen, ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja porsaat, kaikki.
LIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.
OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja joissa niitä kuljettelemme.
LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden silkkihuivin ja uudet — kultasormukset ja — korvarenkaat?
OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.