MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.
HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on putellit, tiedäthän.
MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; — vaan Mari! Sinä nyt olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän noustessa — hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) — Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta — hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. — —
MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille Pietarille, vai miten?
HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon laveammalta sinulle selittää raamat — —
KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (Mari menee ulos).
HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän raamattua.
KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni! (itkee.)
HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.