KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)
MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi — taisi jo lyödä minunkin — voih! voih!
KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!
HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse, näetsen.
KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta, Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)
HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään. Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän — hihihi — Vaan mitä! Tuossa kuulen, herrat jo tulevat — Ah! tässä olin niin onnellinen — (Laulaa) "Onnen majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" — —.
2. Kohtaus.
Oluvinen ja Liisa, Hölmönen, sitte Katri ja Mari.
OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!
HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.) Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot — armolliset, vapasukuiset!