MARI. Mitä nyt, isäntä?
HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen tavarat sisään.)
HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan eläviäkö teillä noissa vakoissa on?
OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.
HÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?
OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni — silmänkääntäjä — oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit, silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.
HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa — hi hi hi!
OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin ihmeempiä.
HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.
OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.