HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa sanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä lapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän kyläläisiä. Niin, lapseni!
KATRI. Mitä? Vapauttiko keisari veronmaksosta?
MARI. Vai kielsikö työtä tekemästä — ah!
HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä, kuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä te, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.
MARI. Mutta enhän minä tiedä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.
KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki, mitä oli näkemättäni!
HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.
MARI. Isäntä! Sanokaa, mitä se on?
HÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut kaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit ja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä kuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä on, olisi silmänkääntäjä?
MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä, ja miten, vai nurin?