Kun kukkanen hän lankesi,
Myrskyltä murrettunna,
Ja rakkahana raukesi,
Kaikilta kaivattuna.
Taas Wilhelmi se kirkolle
Kulkeepi toisen kanssa,
Hän viepi sinne vihille
Sen väärän morsiamensa.
Waan paari-puitten päällä nyt
On arkku auastuna,
Siin' kaunis Emma, kylmennyt,
On muodost' muuttununna.
Täss' Wilhelmi nyt seisahtui,
Ei mennyt edemmäksi;
Kun koko mailma jo mustettui,
Silmissään pimiäksi.
Hän tunsi tuskan tunkevan,
Ja putos polvillensa;
Niin Wille nähtiin lankeevan,
Kumarten, kasvoillensa.
Ei suulla saata sanoa
Sen Willen vaikeutta;
Ei taida kieli puhua
Sen suurta surkeutta.
Nyt huuto kuului haikia –
Hän vaivoissansa vaipui;
Näin loppui vaiva vaikia,
Hän paarten päälle taipui.
Niin Wille hengen hinnalla
Sai petingosta laata,
Ja Emma Willen rinnalla
Ijäistä unta maata.
PETETTY NEITO
Kukka kasvoi kaunokainen
Kesä-nurmen pinnalla,
Toivon taimi ihanainen
Siskojensa rinnalla.