Keviästi kevä-tuuli
Sai sen latvan häilymään,
Waikka aina kukka luuli
Ruusujensa säilyvän.
Soimas aina siskojansa,
Ylpeili hän itsestään,
Kääntänyt ei niskojansa
Koskaan heitä näkemään.
Niin hän kasvoi kaunihisti,
Kasvoi kesän kaunihin;
Mutta mato myrkyn pisti
Kukka-ruusun juurihin.
Walkeni sen kaunis varsi,
Lakastui se kukkanen.
Ylpeys näin kaikki karsi,
Kuule, neito rukkanen!
J. G. D–n
IDA JA FRANS ALFRED
Nuotti: "Mossbelupen hydda" etc.
Sammaltunut kota,
Heklan juuressa,
Waston tuulten sotaa
Puiten suojassa;
Murhe vielä
Kaipaa siellä
Kukkaa, myrskyn kaatamaa,
Idaa, jonk' on vielä
Risti haudalla.
Muille maille meni
Fransi sotimaan.
Ah mun sydämeni,
Huokas Ida vaan:
Koska kuulen
Tuiman tuulen
Meren kuohuun nostavan,
Silloin Fransin luulen
Jällen tulevan.
Ida kolme vuotta
Itkein odottaa
Fransiansa suotta,
Tunsi aivan
Suuren vaivan,
Isältään sen salasi;
Ikävöityn laivan
Nähdä halasi.