— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.
Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.
Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse. Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut, niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä varjokäännähdys.
Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen sanoja omista maailmoistansa.
Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.
Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä, lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita, eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua elämässään.
Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.
Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin. Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.
IV.
Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän rattaillensa.