Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian. Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.
Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa kuorta napauttaen huudahti:
— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!
Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien olutkoreille.
Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:
»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä, ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»
Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.
Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.
Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.
Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin. Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.