"Toisinaan", Jurgis vastasi, "mutta en ulkosalla." Miehen suostuttua hän kysäsi: "Mitähän se maksaa? Minulla ei ole suuria varoja."
"Lasken kaksikymmentä senttiä ateriasta", sanoi farmari. "Yösijasta ladossa en vaadi mitään."
Sitte kävi Jurgis sisään tupaan ja istahti pöytään farmarin vaimon ja puolen tusinan lasten kera. Se oli oivallinen ateria — paahdettuja papuja, kuorittuja perunoita, keitettyä ja muhennettua parsaa, mansikkahilloa, paksuja leipäviipaleita ja iso kolpallinen maitoa. Sellaista juhla-ateriaa Jurgis ei ollut syönyt sittekun hääiltanaan, ja hän tekikin kaiken voitavansa korvatakseen kaksikymmensenttisensä.
He olivat kaikki liian nälkäisiä joutaakseen puhelemaan; mutta aterian päätyttyä miehet istuivat portaille ja sytyttivät piippunsa, ja farmari rupesi kyselemään kuulumisia vieraaltaan. Kun Jurgis oli selittänyt olevansa työmies Chikagosta, jolla tätä nykyä ei ollut kiinteää työpaikkaa, sanoi isäntä: "Miksi ette jäisi tänne ja rupeaisi minulle työhön?"
"Enpä juuri ole työtäkään nyt etsimässä", Jurgis vastasi.
"Minä maksan teille hyvästi", lupasi farmari, silmäillen vieraansa rotevaa vartaloa — "dollarin päivässä ja vapaan elannon. Apua tarvitaan julman vahvasti täällä."
"Onko palkka talvella sama kuin kesällä", Jurgis kiirehti nopeasti kysymään.
"E-ei", sanoi farmari; "en teitä enää marraskuun jälkeen tarvitsisi — tämä ei ole niin iso paikka, että kannattaisi pitää miestä talven yli."
"Minä ymmärrän", sanoi Jurgis, "sitä juuri ajattelinkin. Kun olette saanut kuluttaa minua tarpeeksenne, viskaatte minut sitte lumeen." (Jurgis oli jo ruvennut ajattelemaan omaa etuaan, kuten nähdään.)
"Eihän kai juuri niinkään käyne", vastasi farmari, joka ymmärsi Jurgiksen pistoksen. "Sellainen vankka toveri kuin te löydätte arvatenkin paikkoja talveksi missä tahansa, kaupungeissa tai muualla."