"Niin", Jurgis puheli, "sillä tapaa kaikkialla ajatellaan. Kun väkeä keräytyy kaupunkeihin niin paljon, että toisten on käytävä kerjäämään tai varastamaan henkensä pitimeksi, niin käsketään heidän painaa maaseudulle, siellä muka aina on työmiehistä puute."
Farmari mietiskeli hetkisen.
"Mitenkäs sitte käy, kun rahanne ovat menneet?" hän viimein kysyi.
"Silloin suostutte kai tulemaan meille, vai mitä?"
"Odotetaan siksi kunnes ne ovat menneet", Jurgis virkkoi, "sittehän saamme nähdä."
Jurgis nukkui kauvan ja hyvin ladossa, ja kun hän oli noussut ylös, antoi farmari hänelle vankan aamiaisen: kahvia, vehnäleipää, kaurapuuroa ja kirsikkahilloa, josta kaikesta vaadittiin ainoastaan viisitoista senttiä; ehkäpä hänen taitava esiytymisensä eilen illalla oli vaikuttanut talonväkeen. Sitte Jurgis sanoi jäähyväiset ja lähti taivaltamaan eteenpäin.
Nyt alkoi oikea irtolaiskausi Jurgiksen elämässä. Vain harvoin hän sai nauttia niin hyvää kohtelua kuin äskeiseltä isännältään. Siksipä hän oppi kammoamaan taloja ja kartanoita ja mieluummin viettämään yönsä metsässä tai avoimella kentällä. Jos satoi, meni hän suojaan johonkin yksinäiseen tyhjään rakennukseen, ja jos sellaista ei ollut lähellä, odotti hän kärsivällisesti kunnes oli tullut pimeä ja hän voi hiipiä jonkun talon lähelle ja maata yönsä jossakin sen ladossa. Useimmiten onnistui hänen ryömiä sellaiseen, ennenkun talonkoirat olivat saaneet vainua hänestä; mutta jos koirat ennättivät hyökätä hänen kimppuunsa, peräysi hän hyvässä taistelujärjestyksessä takasin ja puitti tiehensä. Jurgis ei tosin enää ollut sama ylen voimakas mies kuin ennen, mutta sauva heilui vielä pelottavasti hänen kädessään, ja monetkin noista äkäisistä koirista lakkasivat ainiaaksi haukkumasta.
Pian rupesivat metsävadelmat ja karhunmarjat kypsymään, valmistaen hänelle ilmaisia herkkuaterioita; ja kartanoiden puutarhoissa oli omenoita ja päärynöitä yllin kyllin ja pelloilla perunoita ja lanttuja, joilla hän hämärän tullen täytti taskunsa kukkuroilleen. Pari kolme kertaa hänen onnistui varastaa kananpoikakin, jonka paistoi pienellä valkealla jossakin ladossa tai syvällä metsässä. Kun nämä herkut joskus loppuivat, käytti hän varoen rahojaan ruuan ostamiseen, siltä kuitenkaan koskaan kerjäämättä — hän oli huomannut jälkimmäisen keinon liian epävarmaksi turvallisuudelleen. Hakattuaan puolisen tunnin halkoja jossakin maalaistalossa voi hän saada ravitsevan aterian, ja kun farmari näki mikä vankka työmies Jurgis oli, tahtoi hän toisinaan pidättää häntä kauvemminkin luonaan.
Mutta Jurgis ei missään kauvan viihtynyt. Hän oli vapaa mies nyt, oikea maantieritari. Vanha vaellushalu oli jälleen mennyt hänelle vereen, ilo riippumattomasta elämästä, rajattomasta seikkailemisesta ja yhtä rajattomasta toivosta nauttiminen. Hänellä oli tosin vastoinkäymisiä ja epämukavuuksia — mutta sittekin oli tämä kaikki jotakin uutta; ja pelkkä ajatus että hän, joka vuosien mittaan oli ollut kahlehdittu yhteen paikkaan, näkemättä muuta kuin verisiä teurasraatoja, kamalia koneita ja likasia tehtaanmuureja, nyt äkkiä tunsi taivaan tuulet ja haihattelevat pilvet yllänsä, näki alati uusia maisemia, uusia paikkoja ja uusia ihmisiä joka tunti edessänsä, täytti hänet äärettömällä elämänhurmauksella. Hän, jonka koko elämä tähän asti oli ollut jonkun erityisen työn orjallista aherrusta, kunnes hän oli niin näännyksissä, että piti onnenaan saada nukkua yön kuin eläin ja sitte herätä uuden päivän ponnistuksiin — hän oli nyt oma herransa, tehden mitä ja milloin itse vain tahtoi ja odottaen uusia seikkailuja jokainen päivän hetki! Ketään hänen ei tarvinnut kursailla; milloinkaan hänen ei enään tarvinnut pelätä tulevansa huomenissa työstä erotetuksi ja nälkä- ja vilukuolemaan heitetyksi, jos jonkun päällysmiehen oikku sitä vaati. Hän oli vapaa, vapaa!
Ja sitäpaitsi teki tämä vapaa, seikkailurikas elämä hänelle sanomattoman hyvää. Hänen terveytensä palasi, kaikki hänen menetetty nuorekas pirteytensä, kaikki hänen hilpeytensä ja voimansa, jotka hän jo luuli unohdetuiksi ja haudatuiksi! Ne palasivat takasin äkkiä kuin keväinen tuore tuulahdus, saattaen hänet melkein hurjaksi ilosta; hänestä tuntui kuin hänen kuollut lapsuutensa ja nuoruutensa olisi palannut hänen luokseen, hymyillen, kutsuen ja maanitellen. Kun hän sai syödä tarpeekseen, sai raitista ilmaa ja liikuntoa ja tehdä mitä ikänä itse tahtoi, tuntui hänestä kuin olisi hän herännyt pitkästä, ilkeästä ja sikeästä unesta, ja hän kavahti pystyyn tietämättä oikein mihin suunnata vastaheränneet, uudet, raittiit voimansa, ojenteli käsivarsiaan, joissa nuoret, raikkaat veret kiersivät, kävi ympäri nauraen ja laulaen kotimaan vanhoja lauluja, jotka taasen muistuivat hänen mieleensä. Toisinaan hän tietystikään ei voinut olla ajattelematta pikku Antanasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä, jonka ääntä hän ei milloinkaan saisi kuulla; ja silloin syntyi taas taistelu hänen vanhan ja uuden ihmisensä välillä. Välistä hän myös yöllä heräsi Onasta uneksien, kurottaen käsiään tätä kohden, ja sitte kyynelillään vettäen maata jolla makasi. Mutta aamun tullen hän pudisti kaikki nämä vanhat muistot mielestään ja alotti jälleen taistelunsa maailmaa ja kohtaloaan vastaan.
Hän ei koskaan kysellyt missä hän oli tai minne hän meni; maaseutu oli avara, sen hän tunsi, eikä ollut pelättävissä että hän koskaan tulisi sen loppuun. Usein sai hän vaellusmatkallaan tovereita, vakinaisia maankiertäjiä — ainoa erotus Jurgiksen ja näiden välillä oli, että edellinen heidän seuraansa tultuaan jossain määrin häpesi tilaansa, sen sijaan kuin jälkimmäiset oikein nauttivat kurjuudestaan, kuten siat lokalammikossa rypeissään. He nauroivat hänen tavalleen maksaa ravinnostaan rahalla tai työllä ja opettivat hänelle kaikki temppunsa ja juonensa, miten kaupungeissa ja maakylissä vaivatta ja viekkaudella voi viettää hyviä päiviä, miten salaisista merkeistä tuntea toisia heikäläisiä ja miten kerjätä ja varastaa joutumatta siitä kiini. Toisinaan Jurgis leiriytyikin heidän kanssaan jollekin metsäiselle mäenrinteelle ja otti osaa heidän öisiin partioretkiinsä lähiseudun taloihin ruuan hankkimista varten.