Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla, kun heinänteko- ja viljanleikkuuaika oli käsissä, harhaili Jurgis Missourin maanteillä. Äärettömät alat niittyä ja peltoa olivat täällä täysin tuleentuneet, ja ne märkänisivät ja menisivät piloille, jollei väkeä piammiten saataisi niille satoa korjaamaan. Kaikkialla koko maassa oli polttava tarve työmiehistä; asioimistoja niiden hankkimista varten syntyi kuin sieniä sateella jokaiseen kaupunkiin, jopa jokaiseen maalaiskyläänkin; asiamiehiä juoksi ympärinsä kaikkein etäisimmissäkin metsä- ja vuoristoseuduissa pestaamassa työväkeä. Maksu oli runsas — reipas mies voi ansaita kaksi ja puoli, välistä kolmekin dollaria päivässä.

Elonkorjuukuume oli ilmassa, eikä kenkään vähimmässäkin määrässä elinvoimainen ihminen voinut siltä välttyä. Jurgis liittyi joukkoon ja työskenteli aamuhämärästä iltapimeään saakka — kahdeksantoista tuntia päivässä — kaksi viikkoa peräkanaa. Täten hän oli koonnut rahasumman, joka olisi ollut hänelle kokonainen omaisuus kurjuutensa päivinä; mutta mitä hän nyt sillä tekisi? Hän ei voinut sillä kutsua Onaa takasin elämään eikä herättää pikku poikaansa kuolleista. Ollakseen varma rahoistaan olisi hänen pitänyt panna ne pankkiin, josta voisi nostaa ne takasin tarpeen tullen. Mutta Jurgis oli yksinkertainen ja epäluuloton mies, eikä hän sitäpaitsi tuntenut lainkaan pankkiasioita, talletuksia, velkakirjoja ja sen sellaisia. Jos hän kantoi rahoja mukanaan, voisi hän tulla ennemmin tai myöhemmin ryövätyksi; mitäpä hänellä siis oli muuta tehtävänä kuin nauttia niistä niin kauvan kuin niitä riitti? Eräänä lauvantai-iltana hän liikuskeli tovereittensa kanssa muutamassa kaupungissa; ja koska satoi eikä hänellä ollut muutakaan suojapaikkaa, meni hän sisään erääseen kapakkaan. Siellä hän sai pian hyviä ystäviä, jotka kestitsivät häntä ja joita hänen vuorostaan oli kestitseminen, niin että ilta kului ryypätessä, naureskellessa ja lauleskellessa. Salin perältä Jurgis äkkäsi tarjoilutytön punakat ja sievät kasvot, jotka hymyilivät hänelle, niin että hänen sydämmensä pitkistä ajoista hypähti ja rupesi tulisemmin sykkimään. Hän viittasi tytölle, ja tämä tuli heti hänen viereensä, ja juomia ilmestyi lisää pöydälle; sitte lähti hän tytön mukana tämän yliskamariin, missä tuo nuori raivotar rupesi huutamaan ja kirkumaan, jotta paikalle saapui muitakin vieraita, miehiä ja naisia. Siinä sitte koko yö juotiin ja huudettiin ja hulluteltiin mitä hurjimmasti; ja kun Jurgis vihdoin aamulla lähti tiehensä, ei hänellä ollut enää senttiäkään taskussaan.

Allapäin ja sairaana hän lähti jälleen tallustamaan maantietä pitkin, mutta uusien periaatteidensa mukaisesti hän tukahutti sydämmessään kaikki häpeän ja harmin tunteet. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu, mutta mitäpä tässä oli muuta tehtävänä kuin katsoa ettei sellaista enään tapahtunut. Niine mietteineen hän astui yhä vinhempaan, kunnes liikunto ja raitis ilma haihduttivat hänen pääkipunsa, ja hän tunsi itsensä jälleen vireäksi ja reippaaksi. Tällaisia äkillisiä katumapäitä ja omantunnontuskia sattui Jurgikselle tuon tuostakin, sillä hän oli äkkinäisten mielijuohteiden mies, joka antoi sattumain virran kulettaa itseänsä. Hänessä oli vielä joku määrä totisuutta ja uskollisuutta itseänsä vastaan, eikä hän voinut välttää omantunnon syyttelyjä vaikka tahtoikin; se kävi jokaisen harha-askeleen jälestä hänen kimppuunsa kuten yöllinen aave, joka ei manauksistakaan tahdo poistua maanalaisiin uumeniinsa. Se voi tulla häntä ahdistamaan milloin hän sitä vähimmin aavisti; toisinaan se suorastaan pakotti häntä juomalla keventämään mieltänsä.

Eräänä yönä hänet yllätti ukonilma, joka pakotti hänet etsimään suojaa muutamassa pikku talossa erään kaupungin laiteilla. Se oli erään työmiehen koti, jonka omistaja oli hänen maanmiehensä, muuan äskettäin Valko-Venäjältä tänne muuttanut siirtolainen. Tämä sanoi Jurgiksen tervetulleeksi hänen omalla äidinkielellään ja käski hänen istumaan keittiön lieden ääreen ja kuivaamaan vaatteitansa. Hänellä ei ollut vieraalleen vuodetta tarjottavana, mutta lattialla oli olkia, joille tämä voi heittäytyä. Miehen vaimo keitti liedellä lihakeittoa, ja heidän lapsensa leikkiä myllersivät lattialla. Jurgis istahti tyytyväisenä valkean ääreen ja rupesi juttelemaan isäntäväkensä kanssa vanhasta kotimaasta sekä mitä paikkoja heillä kullakin oli ollut ja mitä niissä olivat kokeneet. Illallisen syötyään miehet istahtivat puhdetta viettämään ja tupakoimaan ja kertoivat edelleen uudesta maanosasta ja millaiseksi sen olivat havainneet. Mutta Jurgis vaikeni äkkiä keskellä lausettaan, nähdessään vaimon kantavan ison vesiastian keskelle lattiata ja rupeavan riisumaan nuorinta lasta. Sitä vaivasi jonkunlainen ihorupi, ja lääkäri oli käskenyt pesemään sitä joka ilta lämpimällä vedellä.

Jurgis tuskin kuunteli vaimon kertomusta — hän vain katseli lasta. Se oli vain vuoden vanha poika, rotevajäseninen, isomahainen ja silmät mustat kuin hiilet. Kun äiti oli pannut sen astiaan, istui se siinä ja loiskutti vettä ympärilleen käsin ja jaloin. Lapsi osasi jo puhua vähän venättä, josta Jurgis tajusi muutamia sanoja. Jokainen pikku poikasen äännähdys muistutti häntä elävästi omasta kadotetusta lapsestaan, lävistäen hänen sydämmensä kuin kaksiteräinen miekka. Hän istui kauvan näköjään hiljaa ja liikkumattomana, mutta vihdoin hän ei enää voinut pidättää mielenkuohuaan, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti raivoisaan itkuun, hämmästyttäen aika tavalla isäntäväkeään. Surun ja häpeän valtaamana Jurgis viimein kavahti ylös ja syöksyi ulos pimeään ja sateiseen yöhön.

Malttumatta, herkeämättä hän riensi eteenpäin, kunnes tuli synkkään metsään. Siellä hän istahti kivelle ja itki jotta sydämmensä oli haleta. Oi, mikä tuskan ja epätoivon pohjattomuus hänet valtasikaan, kun muistojen hauta, jonka hän jo luuli ijäksi kiinimullatuksi, avautuikin taas hänen eteensä ja hänen entisen elämänsä haamut nousivat siitä ruoskimaan häntä! Miten hirmuista nähdä, mitä hän muinen oli ollut ja mitä hän nyt ei koskaan enään voinut olla — nähdä Onan ja hänen lapsensa ja oman kuolleen itsensä ojentelevan käsivarsiaan häntä kohtaan, kutsuen ja maanitellen häntä pohjattomain kuilujen yli. Miten kamalaa tietää, että hän oli kadottanut nämä kaikki ijäksi, ja nähdä itsensä nyt kiemurtelevan ja vääntelevän kuin mato oman kurjuutensa ja häpeänsä tunnosta!

XXIII LUKU.

Varahin aamulla Jurgis jälleen lähti painamaan Chikagoa kohti. Hän käveli vinhasti tietä eteenpäin haihduttaakseen ahdistavia ajatuksiaan ja tullakseen lämpimäksi; ja monen tuhannen toisen tavoin hän tuuditteli kuohuvaa mieltään lepoon sillä toivolla, että jos hän tuli tarpeeksi varahin perille, ei hänen tarvinnut sekautua työnkärttäjäin suunnattomaan laumaan. Hänellä oli jälellä vielä viisitoista dollaria, huolellisesti toiseen kenkään kätkettyinä, jotka hänen oli onnistunut pelastaa kapakanisänniltä — ei tosin niin paljon omantunnon vaatimuksesta, kuin pelosta joutua tyhjin taskuin ja työttömänä tallustamaan Chikagon katuja talvisaikaan.

Hän poikkesi maantieltä rautatienraiteille, missä tapasi muitakin maantienmittelijöitä, ja ajoi tapansa mukaan varkain tavaravaunuissa yön aikaan. Kaupunkia lähestyessään hän erosi tilapäisistä tovereistaan, koska hänellä oli rahaa, jolla pääsisi elämisen alkuun, ja heillä ei ollut; sillä muuten hän olisi saanut heidät niskoilleen, kunnes viimeinen sentti olisi häneltä mennyt. Hän päätti järjestää elämänsä niin taitavasti, että hänen vähät varansa riittäisivät mahdollisimman kauvan. Kauneina öinä hän nukkuisi puistoissa tahi tyhjissä tynnyreissä tahi avonaisissa tavaravaunuissa tahikka jossakin kellariholvissa; ja kun oli kylmää tai sateista, tahtoi hän mennä 10-sentin yömajoihin tahi ostaa joltakin portinvartijalta kolmella sentillä oikeuden "kyykkyillä" jonkun yleisen rakennuksen porraskäytävässä. Ateriansa hän söisi halvoissa ruokapaikoissa, viidellä sentillä kerralta, ei koskaan senttiäkään enempää — sillä tavoin riittäisivät hänen rahansa parisen kuukautta tai kauvemminkin, ja sillä aikaa hän varmaan löytäisi työtä. Kesäisistä puhtaudenharrastuksistaan hän päätti luopua, sillä mitäpä niistä olisi apua, kun hän ensimmäisestä yömajasta lähtiessään veisi mukanaan kokonaisen sotajoukon syöpäläisiä vaatteissaan. Koko kaupungissa ei sitäpaitsi ollut paikkaa, missä hän olisi voinut pestä edes kasvonsakaan — muualla kuin järven rannalla, ja senkin kohta peittäisi jää.

Teurastomoihin ei hän enää tahtonut mennä. Senvuoksi hän suuntasi askeleensa ensin terästehtaisiin ja niittokonepajoihin, mutta sai kuulta niissä kaikki paikat olevan jo aikoja sitte täytetyt. Sitte hän alotti pitkän, vaivaloisen kiertokulun kaikissa tehtaissa ja tavaramakasiineissa, kulkien päivät päästään kaupungin yhdestä laidasta toiseen, mutta tapasi joka paikassa kymmenittäin, jopa sadottaisin miehiä, jotka vartosivat työtä jo ennen häntä. Hän tarkasteli sanomalehtienkin ilmotusosastoja, mutta oli jo kylliksi viisastunut käydäkseen kaikenmoisten liukaskielisten nurkka-asioitsijain pauloihin. Omasta kokemuksestaan hän jo tiesi niistä yhtä toista, ja maantietä matkatessaan oli hän satunnaisten onnettomuustoverien kertomusten kautta tutustunut kaikkiin heidän metkuihinsa.