"Minä suostun, herra."
"No, hyvä; käykää sisään ja ilmottakaa nimenne!"
Puoli tuntia myöhemmin Jurgis oli täydessä työssä, syvällä maan sisässä Chikagon katujen alla. Tunneli oli tarkotettu yhdistämään monia eri pikapuhelinjohtoja; se oli liki neljä metriä korkea ja pohjasta yhtä leveä. Siitä erkani lukemattomia haaroja, muodostaen oikean jättiläis-hämähäkinverkon kaupungin alle; Jurgis sai käydä kolme neljännes kilometriä sitä pitkin, ennenkun tuli työpaikkaansa. Tunneli oli valaistu sähkövalolla, ja sen sisässä kulki kapearatainen, kaksiraiteinen rautatie.
Mutta Jurgiksella ei ollut aikaa havaintojen tekemiseen, sillä hänen oli päätäpahkaa käytävä työhön käsiksi. Hänen oli työskenneltävä eräässä vasta avatussa tunnelinhaarakkeessa, ja hän huomasi että hänellä siinä oli koko talveksi työtä. Hän oli niin mielissään tästä onnenpotkauksesta, että jäi louhimaan kalliota koko siksi yöksi ja vuokrasi huomenissa itselleen yömajan muutamassa kurjassa loukossa, jossa hän sai maata isolla kotitekoisella olkipatjalla yhdessä neljän muun työmiehen kera. Tästä edusta hän suoritti dollarin viikossa, ja neljällä dollarilla viikossa hän sai ruuan eräässä "boarding-housessa" likellä työpaikkaansa. Palkastaan hänelle jäi siten vielä jälelle neljä dollaria viikkoonsa ylimääräisiin menoihin — kerrassaan tarumainen summa hänen nykyisissä oloissaan. Hän voi hankkia itselleen poria y.m. työaseita ja ruveta miettimään vaatevarastonsakin parantamista; niinpä hän osti parin kunnollisia kenkiä maanteillä rajoiksi kuluttamiensa sijaan sekä uuden flanellipaidan, koska entinen oli metsissä kulkiessa käynyt vallan repaleiseksi. Sitte tuumiskeli kokonaisen viikon, ostaako uuden lämpimän päällystakin. Hänen emännällään oli sellainen kaupan, joka oli jäänyt eräältä äskettäin kuolleelta vuokralaiselta vuokran pantiksi ja jota hänelle nyt suositeltiin. Jurgis kuitenkin vihdoin päätti olla ilman päällystakkia, jota ei arvellut välttämättömästi tarvitsevansa, koska hän vietti päivät tunnelissa ja yöt vuoteessaan.
Tämä oli kuitenkin onneton seikka, joka oli omiaan ajamaan häntä useammin kuin ennen kapakoihin. Hänen oli nyt työskenneltävä kello seitsemästä aamulla puoli kuuteen illalla, välillä puolituntinen päivällisaikaa, niin ettei hän koskaan viikon arkipäivinä nähnyt päivänpaistetta. Iltasilla hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin kapakat; niissä ainoastaan hän voi tavata valoa ja lämpöä, kuulla hiukan musiikkia sekä istua ja jutella toverien kanssa. Hänellä ei enää ollut kotia, minne kiiruhtaa työstä päästyään; hänellä ei enää ollut mitään siteitä elämässä, mitään hellempää viehätystä, paitsi mitä hiukkanen yhdessäolo samalla kannalla olevien työtoverien kanssa tarjosi. Sunnuntaisin tosin olivat kirkot avoinna — mutta missäpä kirkossa kehnosti puettu työmies, jolla oli niska täynnä syöpäläisiä, voi istua ilman että ihmiset häntä karsaasti katselevat ja välttelevät istua hänen viereensä? Hänellä tosin oli vakituinen makuusijansa lämmittämättömän huoneen loukossa, jonka akkunasta oli näköalana metrin päässä oleva valkoseksi kalkittu naapuritalon seinä; hänelle olivat myöskin kadut avoinna, joilla talvipakkaset miltei jäädyttivät moisen ryysymekon; mutta paitsi näitä olivat hänelle avoinna ainoastaan kapakat, joissa hänen piti juoda saadakseen niissä istua. Juotuaan lasin tai pari oli hän valmis lähtemään kurjaan asuntoonsa viettääkseen lopun iltaa kuutio- tai korttipelillä tahi katselemalla oluttahraisia "urheilulehtiä", joissa oli murhamiesten ja puolialastonten naikkosten kuvia. Tällaisiin huvituksiin hän tuhlasi liiat rahansa; ja sellaista oli hänen elämänsä niiden puolen seitsemättä viikon aikana, joina hän puhkasi tunneleita Chikagon pikapuhelinjohtoja varten.
Tässä työssä ei työntekijäin turvallisuudella ollut paljon takeita. Keskimäärin maksoi tunneli päivässä yhden ihmishengen ja useita raajarikkoutuneita; kuitenkaan ei kustakaan onnettomuudesta ollut tietoa enemmällä kuin kymmenellä tai kahdellatoista hengellä — lähimmillä työtovereilla ja päällysmiehillä — sillä onnettomuuksien uhriksi joutuneet kuletettiin mahdollisimman salaa pois tapaturmapaikalta. Työt tosin tehtiin kaikkein uusimmilla porauskoneilla ja niin pientä ilmanpainetta käyttäen kuin suinkin, niin ettei siltä taholta erityistä vaaraa uhannut, mutta sen sijaan kyllä putoilevista kivistä, särkyneistä telineistä ja liian aikaisista räjähdyksistä — ja lisäksi tulivat kaikki rautatieliikenteestä näin tavattomassa paikassa johtuvat vaarat. Niinpä sattui eräänä iltana, kun Jurgis oli lähdössä työpaikaltaan tunnelin perältä, että veturi ja täyteenlastattu vaunu tulla huristivat esiin eräästä tunnelin lukemattomista sivuhaaroista, paiskaten hänet vastapäistä seinää vasten sellaisella vauhdilla, että hän menetti tajunsa.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa sairasvaunuissa matkalla piirisairaalaan. Siellä muuan nuori lääkäri sitoi hänen murskautuneen käsivartensa, jonka jälkeen hänet pestiin ja pantiin makaamaan vuoteeseen kahden muun raajarikkoutuneen miehen väliin.
Sairaalassa Jurgis vietti joulunsa, ja se oli hupaisin joulu, mitä hänellä milloinkaan Amerikassa oli ollut. Joka vuosi tosin oli lehdissä paljastuksia näissä laitoksissa tapahtuneista skandaaleista, jopa kerrottiin niissä lääkäreiden sallittavan tehdä sairastensa suhteen mitä hulluimpia kokeita; mutta niistä ei Jurgis mitään tiennyt — hän voi vain huomata, että ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, oli laadultaan mitä kurjinta. Ei ainoakaan mies, joka oli työskennellyt Packingtownissa ja tunsi näiden ruokien valmistustavan, olisi syöttänyt koiralleenkaan moista iletystä. Jurgis oli usein ihmetellyt, kuka ja ketkä oikeastaan söivät näitä "säilytettyjä" ja "savustettuja liikkiöitä", joita sikäläisissä teurastamoissa valmistettiin; mutta nyt hän alkoi ymmärtää asiaa. Hän huomasi että moiset valmisteet myytiin julkisiin laitoksiin ja suurille tavaranhankkijoille ja syötettiin vangeille, sotamiehille, merimiehille, sairaaloiden potilaille, vaivaishoitolaisille ynnä metsänhakkuu- ja rautatientyömiehille.
Kahden viikon kuluttua Jurgis vihdoin voi lähteä sairashuoneesta. Tämä tieto ei tosin sisältänyt sitä, että hänen käsivartensa olisi ollut täysin terve ja hän itse jälleen työkykyinen, vaan sen, että hän voi taasen seisoa jaloillaan ja että hän sai marssia tiehensä toisten potilasten tieltä, jotka tarvitsivat sairaalan sänkyä kipeämmin kuin hän. Että hän vielä oli täysin avuton eikä mitenkään voinut elättää itseään parantumista odotellessaan, oli seikka, josta ei välittänyt sairaalan johtokunta eikä muuten kukaan muukaan ihminen koko kaupungissa.
Tapaturma oli sattunut maanantaina, jolloin hän juuri oli maksanut edellisen viikon vuokran ja ruuan, ja sunnuntaina oli hän tuhlannut loput rahansa tavallisiin huvituksiin niin että hänellä nyt sairaalasta päästyään oli vain seitsemänkymmentä viisi senttiä taskussaan; sen lisäksi hänellä oli tunneliyhtiöltä vielä saatavana puolitoista dollaria onnettomuusmaanantain päiväpalkkaa. Hän olisi mahdollisesti voinut vaatia yhtiöltä myöskin vahingonkorvausta tapaturmansa takia, mutta sitä hän ei tiennyt tehdä, eikä yhtiö tietystikään katsonut asiakseen siitä hänelle huomauttaa. Hänen täytyi nyt myödä työkalunsa, joista sai pilahinnan neljäkymmentä senttiä. Sitte hän meni entisen emäntänsä tykö, mutta tämä oli vuokrannut muille hänen paikkansa; ja yhtä ohrasesti kävi ruokalan emännän luona. Katsoen siihen, että Jurgis oli syönyt hänen luonaan vain kuusi viikkoa ja että hän nyt arvattavasti kipeän käsivartensa takia sai kulkea työttömänä parisen kuukautta, ei tämä voinut luvata hänelle lainkaan luottoa vastaiseksi.