Niinpä Jurgis sai palata kaduille mitä surullisimmilla tulevaisuudentoivoilla. Oli jäätävän kylmä, ja lunta satoi taajaan, purren ja polttaen hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut päällystakkia yllään, ei paikkaa minne mennä lämmittelemään; taskussaan hänellä oli kaksi dollaria ja kuusikymmentä viisi senttiä ja mielessä varmuus, ettei hän kuukausmääriin voisi työllään lisätä niihin senttiäkään. Lumentulokaan ei nyt tuonut hänelle mitään mahdollisuutta työn saamiseen; hänen täytyi astua katuja pitkin ja katsella kuinka toiset, terveemmät, loivat sitä — ja hänellä itsellään oli vasen käsi siteessä kupeellaan! Hän ei voinut toivoa pääsevänsä lastaustyöhön, ei myymään sanomalehtiä eikä kantamaan tavaroita, sillä ken tahansa tervekätinen kilpailija voi nyt helposti ajaa hänet tiehensä. Sanoilla ei voi kuvata sitä elämänkauhua, joka hänet nyt valtasi kaikkea tätä miettiessään. Hän oli turvaton kuin haavotettu metsäneläin; hänen oli pakko kohdata vihollisiaan epätasaisilla aseilla. Eikä hän heikkoutensakaan takia voinut odottaa sääliä miltäkään taholta. Kukapa tahtoisikaan ruveta auttamaan häntä hänen pulassaan, tekemään taistelua rahtustakaan helpommaksi hänelle? Vaikkapa hän rupeisi kerjäämäänkin, oli hänen roteva vartalonsa haittana siinä — kenpä tahtoisi antaa ropoaan sellaiselle joutilaalle jättiläiselle kuin hän oli?

Ensi alussa hän ei kyennyt muuta ajattelemaankaan kuin itsensä suojelemista hirvittävältä pakkaselta. Hän meni erääseen niistä kapakoista, joissa hän oli ahkeraan vieraillut parempina päivinään, tilasi ryypyn — yhden vain — ja asettui sitte tulisijan ääreen lämmittelemään, odotellen poisajokäskyä missä tuokiossa hyvänsä. Kapakoiden kirjoittamattoman lain mukaan sai kukin yhden ryypyn ostettuaan oikeuden istua sisällä juuri niin kauvan kuin sen nauttiminen kesti; sitte oli tilattava uusi tai laputettava tiehensä. Kun Jurgis oli vanha "kundi", olisi hän oikeastaan saanut viipyä hiukan kauvemminkin; mutta nyt oli hän ollut näkymättömissä parisen viikkoa ja oli tätänykyä nähtävästi rappiolla. Siinä ei auttanut sekään, että hän kertoili pitkin ja poikin koko "onnettomuushistoriansa"; se ravintolanisäntä, joka salli semmoisten juttujen liikuttaa sydäntään, sai pian lyödä rukkaset pöytään ja asettua itse moisten "kuokkavieraiden" joukkoon.

Niinpä Jurgis sai siirtyä toiseen paikkaan ja lyödä lanttinsa taasen tiskille. Hän oli tällä hetkellä niin nälissään, ettei voinut vastustaa höyryävän pihvipaistin viettelystä — se oli kevytmielisyys, jonka hän vastaisuudessa sai kalliisti maksaa. Kun hänen jälleen oli suoriuduttava matkoihinsa, suuntasi hän kulkunsa kaupungin laiteille semmoiseen kapakkaan, jonka omistajan toivoi sallivan hänen oleskella krouvissa "istujana". Alempiluokkaisissa kapakoissa suvaitsivat isännät usein "kuolleena" talvikautena luonaan jonkun rääsyniekan, joka lumisena tai sateesta läpimärkänä astui sisään lämmittelemään valkean ääressä ja katseli synkän kateellisena parempiosaisten onnea. Sattui nimittäin toisinaan käymään niin, että työstä palaava työmies tuli sisään nauttimaan ryypyn tai pari; ja kun tällä itsellään oli päivän palkka taskussaan, ei hän voinut tunteettomana nähdä tuollaista "surullisen hahmon ritaria" edessään vaan huusi: "Hei, toveri, kuinka on laitanne? Näyttää kuin teillä olisi ollut vastoinkäymisiä!" Ja kun toinen alkoi kuvata kurjuuttaan, voi hän tulla siitä liikutetuksi ja huudahtaa: "Tulkaapas ottamaan ryyppy murheeseen, ehkäpä se vähän piristää teitä!" Ja sitte he tyhjensivät lasinsa yhdessä, ja jos rääsyläinen näytti tarpeeksi surkeannäköiseltä tai jos hän oli hyvä juttelija, voi yhdestä ryypystä tulla kaksi; ja jos vielä tuli ilmi, että molemmat olivat kotosin samasta maasta tai olivat asuneet samassa kaupungissa tahikka työskennelleet samassa tehtaassa, voivat he istua pöytänsä ääressä tunnin tai pari pakinoiden yhteisistä muistoista ja kohtaloista; ja ennenkun he olivat lähteneet, voi kapakoitsija olla ansainnut kokonaisen dollarin. Tämä kaikki saattaa tuntua aika pirulliselta kekseliäisyydeltä, mutta kapakoitsijan ei sen takia tarvinnut millään tapaa hävetä. Hän oli samassa asemassa kuin tehtailija, jonka on pakko väärentää tuotteitansa, sillä jollei hän sitä tahdo tehdä, tekee sen joku kilpailija. Ja sellaisena vuodenaikana, jolloin liike käy huonosti, on kapakoitsijan, kuten kaikkien muidenkin liikkeenharjoittajain, käytettävä kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen tavaransa kaupaksi.

Mutta "istujan" paikka oli kuitenkin tänä iltana jo anastettu, eikä Jurgikselle siis enää ollut siellä tilaa. Hänen oli sitäpaitsi muistettava yösijankin hankkimista; se tosin maksaisi kokonaista kymmenen senttiä kaikkein kehnoimmassakin "boarding-housessa" — mutta muutakaan neuvoa ei ollut, sillä yö oli kolea ja pimeä, ja asemahuoneet avattiin vasta keskiyön aikaan. Viimeisessä paikassa, missä hän kävi, oli kuitenkin muuan tarjoilija, joka tunsi hänet ja piti hänestä, ja tämä antoi hänen torkkua erään pöydän ääressä siksi kunnes isäntä palasi takasin. Ja kun Jurgis silloin oli pakotettu lähtemään matkoihinsa, antoi tarjoilija hänelle päällepäätteeksi hyvän neuvon. Lähimmässä korttelissa oli jonkunlainen uskonnollinen kokous, jossa saarnattiin ja veisattiin, ja sadottain kodittomia ryysymekkoja oli kokoutunut sinne nauttimaan suojaa ja lämpöä.

Jurgis riensi sinne päätäpahkaa ja näki ovella ilmotuksen, että sali avattaisiin kello 7,40. Kun kello oli vasta hiukan yli kuusi, lähti hän kävelemään, tai oikeammin sanoen juosta hölkkäsemään korttelin ympäri, leväten väliin jossakin porttikäytävässä, kunnes tunti oli kulunut. Viimein hän oli juossut itsensä lämpimäksi, ja kun ovet avattiin kokoushuoneeseen, tunkeutui hän kipeästä käsivarrestaan välittämättä odottelevan joukon läpi, ja onnistui hänen anastaa itselleen paikka vallan ison kamiinin vieressä.

Kello kahdeksalta oli sali niin täpösen täynnä, että saarnaajat itsekin lienevät siitä ällistyneet. Sivukäytävät ja ovensuu olivat niin tupaten täynnä miehiä, että heidän päittensä päällä olisi voinut kävellä. Lavalla seisoi kolme mustatakkista vanhanpuoleista herrasmiestä, ja pianon ääressä soitti muuan nuori neiti. Ensiksi he lauloivat virren ja sitte yksi heistä — kookas, ohuttukkainen ja mustia silmälaseja käyttävä mies — rupesi puhumaan. Jurgis todella kuuntelikin sitä hämärästi, sillä pelko piti häntä valveilla. Hän tiesi kuorsaavansa kauhean äänekkäästi, ja jos hän olisi tullut ulosajetuksi, olisi hän talvipakkasessa ollut varman kuoleman oma.

Saarnaaja puhui "synnistä ja lunastuksesta", Jumalan rajattomasta armosta ja Hänen anteeksiantavaisuudestaan ihmisten heikkouksia kohtaan. Hän puhui täydellä vakaumuksella ja tarkotti hyvää, mutta Jurgis tunsi kuunnellessaan sydämmensä täyttyvän katkeruudella. Mitä tiesikään synnistä ja kärsimyksistä tuo herrasmies, jolla oli hienot mustat vaatteet ja kovaksi kangistettu paidankaulus, lämmin ruumis ja täysi vatsa ja rahaa runsaasti taskussa? Mitä tiesivät tuollaiset lukumiehet niiden vilua ja nälkää kärsivien elämästä, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä ja kuolemasta? Tällainen väite ei tietysti aina pidä paikkaansa; mutta Jurgis tunsi, että nuo miehet eivät olleet missään kosketuksessa sen elämän kanssa, jota kuvasivat, ja että he olivat kykenemättömiä ratkaisemaan niitä arvotuksia, joita olivat käsiteltävikseen ottaneet. Niin, he olivat itse osa näistä arvotuksista — he kuuluivat siihen luokkaan, joka rikkaudellaan ja hyvinvoinnillaan tuomitsi toisia elämään kurjuudessa ja viheliäisyydessä. He kuuluivat noihin riemuitseviin ja uhkamielisiin anastajoihin; heillä oli talot ja lämpimät uunit ja ruokaa ja vaatteita ja rahaa kyllältä; ja sitte he tulivat saarnaamaan nälkäisille miehille, ja nälkäisten miesten täytyi olla nöyriä ja kuunnella heitä! He koettivat pelastaa näitten sieluja — mutta hullupa täytyi sen olla, joka ajatteli sielujen pelastamista, kun ei ensin voinut hankkia siedettävää toimeentuloa edes ruumiillekaan!

Kokous loppui kello yksitoista, ja rääsyinen kuulijakunta siirtyi jälleen lumisille kaduille, mutisten kirouksia niille muutamille harvoille "pettureille", jotka olivat tulleet katumukseen ja synnintuntoon ja kiivenneet ylös saarnaajien luo korokkeelle syntejänsä tunnustamaan ja anteeksi saamaan. Oli vielä tunti aikaa, ennenkun asemahuoneet avattaisiin, ja Jurgis oli ilman päällystakkia ja perin heikko pitkällisen sairautensa jälkeen. Tämän tunnin kuluessa hän oli vallan menehtyä. Hänen oli pakko juosta kaikista voimistaan pysyäkseen lämpimänä; ja kun hän vihdoin tuli asemahuoneelle, huomasi hän kadun olevan mustanaan väkeä sen ovien edessä. Oltiin tammikuussa 1904, jolloin koko maa oli "kovien aikojen" kirouksen alaisena, ja sanomalehdet kertoivat joka päivä yhä uusien tehdasliikkeiden sulkemisesta; laskettiin että puolitoista miljoonaa työmiestä kulki työttöminä ennen kevään tuloa. Niinpä olivat täpösen täynnä kaikki ne paikat koko kaupungissa, joissa köyhä vaivainen sai ilmaiseksi lämmitellä, ja asemahuoneiden ovien edustalla miehet tappelivat keskenään etusijasta kuin villit pedot. Kun ovet viimein avattiin ja meluavaa joukkoa alkoi työntyä sisään, jäi siitä ainakin puolet ulkopuolelle, niiden joukossa Jurgis, jonka kipeä käsivarsi teki hänet vallan avuttomaksi tässä kamppailussa. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä johonkin kurjaan yömajaan ja uhrata taasen kymmensenttinen. Hänen sydämmensä aivan murtui, kun hän huomasi tämän välttämättömäksi — puoli yksi yöllä, varrottuaan pääsyä asemahuoneeseen koko iltayön kokouksessa ja ulkona kaduilla. Hänen täytyisi poistua yömajasta täsmälleen kello seitsemän — siellä oli makuusijoina seinään kiinnitettyjä lavereja, jotka voitiin laskea alas, niin että jos makaajat olivat kovin unisia eivätkä totelleet ylösnousukäskyä, voitiin heidät pudottaa alas lattialle.

Tällainen oli ensi päivä, ja kylmää aikaa kesti kokonaista kaksi viikkoa. Seitsemäntenä päivänä ei Jurgiksella enää olut senttiäkään lakkarissaan; ja silloin täytyi hänen lähteä ulos kaduille kerjäämään henkensä pitimeksi.

Hän tahtoi alkaa surullisen kiertelynsä heti kun kaupungissa liikkeet avattaisiin. Hän hyökkäisi esiin jostakin kapakasta, jossa piti tyyssijaansa, ja hankittuaan varmuutta ettei ainoatakaan poliisia ollut näkyvissä, kävisi hän jokaisen helläluonteiselta näyttävän henkilön kimppuun, kertoisi tälle kärsimystensä historian ja anelisi kymmensenttistä. Sitte, sellaisen saatuaan, kiertäisi hän kulman ympäri ja palaisi takasin kantapaikkaansa lämmittelemään; ja hänen uhrinsa, nähdessään hänen näin menettelevän, lähtisi tiehensä lujasti luvaten olevansa koskaan lahjoittamatta senttiäkään kerjäläisille. Uhrin päähän ei koskaan juolahtanut miettiä, minne muualle Jurgis olisi voinutkaan mennä sellaisissa olosuhteissa — ja minne hän itse sellaisessa tapauksessa olisi mennyt. Kapakassa Jurgis ei ainoastaan saanut enemmän ja parempaa ruokaa kuin jossakin tavallisessa ruokapaikassa samasta hinnasta, vaan hän sai sen lisäksi ryypynkin verryttääkseen viluisia elinvoimiaan. Siellä hän vielä tapasi mukavan sijan valkean ääressä ja voi jutella jonkun toverin kanssa, kunnes hän oli lämmin kuin paahdettu nauris. Kapakassa hän tunsi olevansa kuin kotonaan. Kapakoitsijain velvollisuuksiin kuului suojan ja virkistyksen myöntäminen kerjäläisille korvaukseksi heidän ostamastaan ruuasta ja juomasta; ja oliko muuten kaupungissa ketäkään toista, joka olisi tahtonut menetellä näin — olisivatko nuo kerjäläisten uhrit itsekään tehneet niin?