Jurgis parka toivoi ehkä saavuttavansa menestystä kerjäläisenä. Hänhän oli juuri päässyt sairaalasta, oli laihan ja surkean näköinen ja kantoi kättänsä siteessä; hän oli sitäpaitsi ilman päällystakkia ja tutisi kylmästä aivan säälittävästi. Mutta valitettavasti hän oli samassa asemassa kuin rehellinen kauppias, joka huomaa kunniallisen ja väärentämättömän tavaransa syrjäytyvän kaikenlaisten keinotekoisten valmisteiden tieltä. Jurgiksen kerjääminen oli pelkkää oppipojan pelokasta yrittelyä järjestetyn ja tieteellisen ammattitaidon rinnalla. Hän oli tosin vasta päässyt sairaalasta — mutta se juttu oli jo vallan kulunut, ja mitenkä hän muuten voi todistaakaan sitä? Hänellä oli käsivartensa siteessä — mutta se oli todistuskappale, jonka mikä kerjäläisnaskali hyvänsä olisi voinut yhtä näppärästi hankkia. Hän oli kalpea ja viluinen — mutta sen edun hankkivat ammattikerjäläisetkin ihomaaleja käyttämällä ja hampaitaan taidokkaasti tutisuttamalla. Hän kävi ilman päällystakkia — mutta voitte kadulla tavata tusinoittain miehiä, joista voitte vannoa ettei heillä ollut päällään muuta kuin resuinen ja likanen paita ja yhtä rääsyiset alushousut; niin taitavasti he olivat kätkeneet kokovillaiset alusvaatteensa näiden alle. Monilla näistä ammattikerjäläisistä oli mukavat kodit ja hauska perhe-elämä ja tuhansia dollareja pankissa; jotkut heistä olivat jo vetäytyneet yksityiselämän rauhaan ja nauttivat kerjäämiensä pääomien korkoja. Toiset taas olivat avanneet omia liikkeitä tai olivat ottaneet ammatikseen opettaa lapsia jaloon kerjuutaitoon. Heidän "tieteellinen" ammattitaitonsa oli kerrassaan suuremmoinen. Moniailla olivat molemmat käsivarret sidotut kiinteästi kupeille, joilla ne lepäsivät liikkumattomina ja näkymättöminä, tyhjien hihojen heiluessa surkeasti päälläpäin. Sellaiset onnettomat olivat "kadottaneet käsivartensa höyrypannun räjähdyksessä", tahi olivat he "saaneet kylmänvihat käsivarsiinsa, jotka armottomat lääkärit olivat sahanneet poikki" j.n.e. aina loppumattomiin. Oli tosin joukossa todellisiakin onnettomia, todella säälittäviä raukkoja. Jotkut olivat tapaturman kautta kadottaneet molemmat säärensä ja hinasivat itseään eteenpäin pienissä vaunuissa, joita he vipusimella voivat pitää liikkeessä. Toiset oli kova — tai ehkä paremmin — hyvä kohtalo tehnyt sokeiksi syntymästään saakka, ja sellaisia johdattivat kauniit pienet koirat, joille luonto näytti antaneen oikein inhimillisen ymmärryksen. Mutta oli sellaisiakin, jotka olivat itse silponeet itseänsä tai polttaneet ruumiiseensa kauheita haavoja kemiallisilla nesteillä. Voitte tavata kadulla kulkeissanne miehen, joka kurotti teitä kohden mädäntyneen sormentyngän tai kokonaisen kuolemanvihain raateleman käden; tahikka oli joku muu osa hänen ruumiistaan inhottavien rupien ja paiseiden peittämä, joita vaillinaiset siteet pikemminkin paljastivat kuin peittivät. Nämä kurjat olivat kaupungin lokakerroksien kerma — eläviä raatoja, jotka viettivät yönsä "holipomppeli"-krouveissa ja oopiumiluolissa vielä kurjempain naisolentojen parissa, jotka olivat inhimillisen surkastuksen viimeisellä asteella. Joka päivä veti poliisi tällaisia mätäneviä ihmisolioita sadottain päivänvaloon, ja poliisisairaaloissa niitä näki läjittäin makaamassa — oikea pienoiskuva manalan kamalimmista uumenista, täydellinen anatoominen kokoelma inhottavia, eläimellisiä, pitaalitautisia kasvoja ja koinsyömiä ja mitä alhaisimman mässäyksen turvottamia jäseniä — nauraen, huutaen ja hoilaten kaikissa juopumuksen asteissa, toiset haukkuen kuin koirat, toiset mielettömästi leperrellen kuin apinat, kaikki riehuen ja vääntelehtien juoppohulluuden kouristuksissa.
XXIV LUKU.
Tällaisten kilpailijain rinnalla työskennellen Jurgiksen oli ponnistettava kaikki väsähtyneet voimansa ansaitakseen yösijan hinnan ja ryypyn silloin tällöin, jolla voi lämmittää kuivuneita elinnesteitään. Päivä päivältä hän juoksenteli ympärinsä tässä napaseutujen pakkasessa, ruumis väristen kylmästä ja sielu täynnä katkeruutta ja epätoivoa. Hän oli keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa, jonka laadun hän nyt näki selvemmin kuin koskaan ennen. Se oli maailma täynnä kamppailua elämästä ja kuolemasta, jossa vain raa'alla voimalla oli merkitystä ja vaikutusta — jossa muutamat harvat omistivat kaiken, ja suurimmalla osalla ei ollut mitään, jota omakseen kutsua. Itse hän kuului jälkimmäiseen luokkaan; ja koko se maailma, jossa hän eli, tuntui hänestä suunnattomalta vankilalta, jossa hän liikehti kuten tiikeri rautahäkissään, joka koettaa murtaa jokaista sälettä hampaillaan ja huomaa ne itselleen liian vahvoiksi. Hän oli sortunut olemassaolon taistelussaan, ja koko maailma oli kokoutunut nauramaan hänen turhille ponnistuksilleen. Minne tahansa hän kääntyikin, näki hän ympärillään vanginvartioita; vihamieliset silmät seurasivat häntä kaikkialla. Hyvinsyötetty, hienostipuettu poliisi näytti puristavan kovemmin pamppunsa vartta Jurgiksen nähdessään; paksut krouvarit tuntuivat valvovan häntä epäluuloisin katsein, kun hän liikkui heidän saleissaan, ja näyttivät tukahtuvan levottomuudesta, ennenkun hän oli maksanut nautittavansa. Ihmiset kaduilla kiirehtivät hänen ohitseen, kun hän nöyrästi aneli lanttia, ja tulivat aivan raivoihinsa, jos hän uskalsi asettua heidän eteensä kurotetuin käsin. Heillä oli oli omat asiansa, eikä heidän sydämmissään ollut hänen kurjuudelleen sijaa. Hänelle ei ollut tilaa niin missään — minne tahansa hän kääntyikin, esiytyi tämä tosiasia hänelle koko musertavalla painollaan. Kaikki oli rakennettu ilmaisemaan sitä hänelle: hallitustalot paksuine muureineen, teljettyine ovineen ja rautaristikkoisine akkunoineen: suuret kauppahuoneet, jotka olivat täynnä kaiken maailman tuotteita, jykevine tammiovineen ja rautaketjuineen niiden edessä; pankkirakennukset biljoona-aarteineen haudattuina tulen- ja tiirikankestäviin teräsholveihin.
Ja kuitenkin Jurgis eräänä päivänä tapasi elämänsä ainoan seikkailun. Oli myöhä ilta, eikä hän ollut onnistunut saamaan kokoon tarpeeksi pennejä hankkiakseen itselleen yösijaa. Lunta putoili tiheään, niin että hän näytti oikealta lumiäijältä ja paleli ytimiinsä asti. Hän kuljeskeli teatterikatuja pitkin, poiketen tuontuostakin porttikäytäviin välttääkseen poliisin vainuavaa silmää, vaikka hän toisinaan epätoivoissaan toivoikin tulevansa vangituksi saadakseen siten ilmaisen yömajan. Mutta kun hän sitte näki sinitakin suuntaavan askeleensa häntä kohti, värähti hänen sydämmensä pelosta, ja hän säntäsi jollekin sivukadulle ja juoksi taakseen katsomatta monia kulmavälejä. Kun hän kerran taas pysähtyi vetääkseen henkeä, näki hän erään miehen tulevan vastaansa. Jurgis asettui hänen tielleen.
"Suokaa anteeksi, herra", alotti hän tavalliseen nuottiinsa, "suvaitsisitteko antaa minulle lantin yösijaa varten? Olen katkaissut käteni enkä voi tehdä työtä, ja minulla ei ole senttiäkään lakkarissani. Se ei ole minun syyni, hyvä herra — —"
Jurgiksella oli tapana jatkaa tällä lailla, kunnes puhuteltu katkaisi hänen lorunsa; mutta tämä herra ei sanonut sanaakaan, niin että hänen viimein oli hengästyneenä vaijettava. Toinen oli pysähtynyt hänen alkaessaan puheensa, ja Jurgis huomasi äkkiä, ettei hän seissut oikein vakavasti jaloillaan.
"Mi — mitä sanotte?" kysyi mies sammallellen ja paksulla äänellä.
Jurgis alotti jälleen valituksensa, puhuen tällä kertaa harvempaan ja ääntään korottaen; mutta hän ei ollut päässyt puoliväliinkään virttään, kun toinen laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen.
"Vanha veikko parka!" hän soperteli. "Saanut — hik — vastoinkäymisiä maailmassa, hä?"
Sitte hän horjahti Jurgista kohti, niin että hänen käsivartensa vierähti tämän kaulaan. "Aivan kuin minullakin, vanha rahjus", hän lisäsi. "Se on paha, tämä vanha maailma!"