He olivat tulleet erään katulyhdyn alle, niin että Jurgis voi vilkaista toisen kasvoihin. Tämä oli aivan nuori mies — ei paljon yli kahdeksantoista, ja hänellä oli sievät lapselliset kasvonpiirteet. Hän oli puettu korkeaan silkkihattuun ja kallisarvoiseen nahkakauluksiseen päällystakkiin; ja hän hymyili Jurgikselle juopuneen ystävällisyydellä.
"Minullakaan hik — ei ole hyvä olla, vanha veikko", lallatteli hän. "Minulla on julmat vanhemmat; muuten auttaisin sinua. Mitä — tuota — ammattia sinä teet?"
"Olen ollut sairaalassa."
"Sairaalassa!" huudahti nuorukainen, vieläkin sekavasti hymyillen. "Sepä oli pahasti! Myöskin tätini Polly — hik — minun Polly-tätiseni makaa sairaalassa — muori on saanut kaksoset! Mikä — tuota — sinua vaivasi?"
"Minä olin taittanut käsivarteni — —" alotti Jurgis, mutta toinen keskeytti hänet.
"Ohoo", sanoi hän mielenkiinnolla. "Se ei ollut niinkään hullusti — siitä kyllä selviät. Minä toivoisin että joku taittaisi minun käsivarteni, vanha veikko — hitto soi! Silloin ne kohtelisivat minua paremmin — hik — nauratkos minulle, vanha saapas? Mitä minun pitäisi tehdä sinulle?"
"Olen nälissäni, hyvä herra", sanoi Jurgis.
"Nälissäsi! Miks'et sitte mene syömään illallista?"
"Minulla ei ole yhtään rahaa, hyvä herra."
"Eikö rahaa! Ho, ho — sitte olemme toveruksia, poikaseni — olet aivan kuin minä! Ei rahaa kummallakaan - sepä vasta koomillista! Miks'et mene kotiisi?"