"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi.
"Eikö ole kotia! Vierasko tässä kaupungissa, hä? Hyvä Jumala, se oli pahasti! Parempi sitte että käyt mukaani — tuota — tulet meille, niin saat sievän illallisen — hik — syöt minun kanssani! Kauhean hauskaa — ei ketään ole kotona. Kuvernööri on matkoilla — Bubby häämatkallaan — Polly sai kaksoset — jokainen hornan sielu tipotiessään! Tarpeeksi — hik — tarpeeksi syytä ryypätä vähän enemmän kuin tavallisesti, eikö totta? Vain vanha Ham lurjus on jäänyt kotiin — lempo hänet periköön — vaan mitäs hänestä, eikö niin? Klubi on mulle aina avoinna, poikaseni, sen sanon! Mutta ne hirtehiset eivät anna minun nukkua siellä — kuvernöörin määräyksestä, saakeli soi — kotiin joka yö, herraseni. Oletteko ennen kuulleet niin hullua? 'Joka aamuko kotiin?' kysyin häneltä. 'Ei, herraseni, vaan joka yö, tai ei muuten lupaa mennä ulos lainkaan', sanoi hän. Sellainen mies — hik — on kuvernööri — kova mies kuin vasara, lempo soi! Vanha Ham lurjus vahtii minua — palvelijat vakoilevat perässäni — eikö se ole saakelia, ystäväiseni! Semmoinen sievä, rauhallinen — hik — ja hyväluontoinen nuori mies kuin minä, eikä hänen pappakultansa voi lähteä Europaan — hip — ja tuota — hup — jättää häntä rauhaan! Eikö se ole synti ja häpeä, herra? Ja minun täytyy tulla kotiin — hik — jok'ikinen yö ja laiminlyödä kaikki lystinpito — hitto vieköön heidät kaikki! Tuota — missä olenkaan nyt? Aha, tässähän sitä ollaan? Niin — ja minun piti lähteä Kittyn luota ja jättää hänet itkemään ja parkumaan — huijjaa! Mitäs siitä arvelet, vanha saapas? 'Anna minun mennä, Kitty kulta', sanoin mä; 'tulen jälleen pian ja usein takaisin', sanoin mä. 'Minä menen nyt, minne — hik — velvollisuus kutsuu minua. Hyvästi nyt, pikku sydänkäpyseni', sanoin mä. 'Hyvästi, mene hornaan, oma — pikku — sydänkäpyseni!'"
Viime sanat lauloi nuorukainen itkevällä ja ulisevalla äänellä, halaten Jurgista kaulasta. Jälkimmäinen katsahti levotonna ympärilleen nähdäkseen lähestyisikö kukaan heitä. Mutta he olivat aivan yksin kadulla.
"Mutta minä menen kotiin aivan säännöllisesti", jatkoi nuorukainen kiihtyneenä. "Minä voin — hik — mennä kotiin ominkin neuvoin, tiedän mä! Freddie Jones on rehti mies tulemaan toimeen omin neuvoin, kun hän vain tahtoo. 'Ei, herraseni', sanoin mä Kittylle, 'kautta ukkosen ja salaman! en tarvitse ketään saattamaan itseäni kotiin' — huijjaa! sanoin mä hälle. 'Luuletko että minä olen juovuksissa, sinä hurtta, hä? En ole enemmän juovuksissa kuin sinä itsekään, Kitty kulta', sanoin mä hälle. Ja sitte hän sanoi: 'ei vainenkaan, Freddie kulta' (hän on semmoinen saakelin soma näpsäkkä, ukkoseni!), 'mutta minä saan istua lämpimässä huoneessani ja sinun pitää mennä ulos kylmään, ky-ylmään yöhön', sanoi hän. 'Elä ruikuta joutavia, kallis Kittyseni', sanoin mä. Mutta hän kivasi vastaan: 'Anna kutsun edes ajurin, kulta Freddie, kallis poikaseni!' sanoi hän. Mutta minä voin kutsua omat vaununi, tiedän mä, milloin — hik — tuota, milloin vain tahdon. Semmoinen poika minä olen. Kuulkaahan kunnon vanha ystäväiseni — ettekö tule kanssani katsomaan kotiani ja syömään illallista minun luonani? Tule vain mukaan, vanha veikko — elä aristele! Sulla on ollut vastoinkäymisiä, ja niin on ollut minullakin — kyllä ystävät toisiaan ymmärtävät; sinulla on sydän oikealla paikalla, lempo vie! Tule mukaan, vanha saapas; me laitamme valkeaa taloon ja syömme jonkun murenen ja juomme itsemme alas hornaan — hopla! Niinkauvan kuin olen yksin kotona, saan tehdä mitä vain tahdon — se on kuvernöörin oma määräys, jumal'auta! Hip, hip, hurraa!"
He olivat lähteneet marssimaan katua pitkin, kädet toistensa kainaloissa ja nuorukaisen puoliväkisin vetäessä Jurgista mukaansa. Jurgis mietti mitä hänen tässä piti tehdä; hän tiesi ettei hän voinut kulkea uuden ystävänsä seurassa vetämättä huomiota puoleensa ja joutumatta ehkä poliisien käsiinkin. Ainoastaan tiheään putoileva lumi esti ohikulkijoita huomaamasta erotusta hänen ja hänen seuralaisensa puvuissa.
Jurgis senvuoksi äkkiä pysähtyi ja kysyi:
"Onko sinne pitkältä?"
"Ei varsin", toinen vastasi. "Oletko väsynyt? No hyvä, ajetaan sitte — mitä sanot? Hyvä! Huuda ajuria!"
Ja sitte, pitäen Jurgiksesta kiini toisella kädellään, rupesi nuorukainen hapuilemaan kaikkia taskujaan. "Sinä huudat ajurin, vanha veikko, ja minä maksan", hän huohotti. "Kas tätä!"
Ja hän veti povitaskustaan esiin ison mytyn setelejä. Niin paljon rahaa ei Jurgis ollut ikinään nähnyt, ja hän tuijotti niihin ammolla suin.