"Näyttääkö liian paljolta, hä?" virkkoi Master [Master = nuori herra; Mister (Mr.) = herra, täyskasvuisista puhuen. Suom. muist.] Freddie seteleitä kopeloiden. "Hullu olet, vanha saapas — se ei ole lainkaan mitään! Minä panen viikossa menemään paljon enemmän, ole siitä varma — kunniasanallani. Enkä saa senttiäkään lisää ennen ensi kuuta — hik — se on kuvernöörin määräys — hik — ei senttiäkään lisää, saakeli soi! Se on enempi kuin julmaa, on jo. Lähetän hänelle kaapelisähkösanoman vielä tänä iltana — sekin on yksi syy, minkävuoksi tulen niin kiltisti kotiin. 'Olen kuolemaisillani nälkään', sähkötän hänelle, perheen kunnian takia — hik — 'lähettäkää minulle vähäsen leipää! Nälkä pakottaa minua turvautumaan teihin. — Freddie'. Niin sähkötän hänelle, saakeli soi — muuten karkaan koulusta, jumal'auta! — sen teen, jollei hän lähetä minulle lisää rahoja."
Tällä tapaa nuorukainen lörpötteli edelleen, Jurgiksen väristessä kärsimättömyydestä ja vilusta. Hänhän voisi siepata itselleen tuon paksun setelimytyn, juosta tiehensä ja olla näkymättömissä, ennenkun toinen ennättäisi tulla tolkuilleenkaan. Tekisikö hän niin? Voiko hän parempia päiviä ajatellakaan, jollei hänellä ollut rahaa? Mutta Jurgis ei vielä ikinään ollut tehnyt mitään rikosta, ja nyt mietti hän silmänräpäyksen liian kauvan. "Freddie" otti yhden seteleisiä muista irralleen ja työnsi loput takasin housuntaskuunsa.
"Kas tässä, ukkoseni", sanoi hän, "he, ota tuo!" Hän piti seteliä tuulessa lepattelemassa. He olivat erään kapakan edustalla, ja sen akkunoista virtaavassa valossa näki Jurgis, että se oli sadandollarin seteli!
"Ota se", toisti nuorukainen, "ja maksa yömajasi ja hanki itsellesi työtä — minulla — hik — ei ole mitään hyvää asioimispäätä! Kuvernööri sanoi sen itse, ja kuvernööri sen tietää. Hänellä itsellään on helkkarin hyvä asioimispää. — Halloo, te siellä! Hei! Huuda sinä häntä!"
Muuan ajurivaunu vyöryi ohitse, ja Jurgis syöksyi huutaen sen perään ja saikin sen kiini. Master Freddie kiipesi vaivaloisesti kuomun sisään, mutta kun Jurgis yritti perästä, ärjäsi ajuri:
"Hei, sinä! Ulos heti paikalla!" Jurgis epäröi ja oli totella käskyä; mutta hänen seuralaisensa huusi:
"Mitä nyt! Mitä se siellä karjuu, hä?"
Ajurin täytyi alistua, ja Jurgis kiipesi vaunuun. Sitte Freddie sanoi ensinmainitulle osotteensa — jossakin Lake Shore Driverin varrella — ja vaunut vierivät matkaan. Nuorukainen nojautui nurkkaansa ja katseli Jurgista hämärin silmin, murahdellen tyytyväisesti; mutta puolen minuutin kuluttua hän oli vajonnut sikeään uneen. Jurgis istui omassa loukossaan kylmästä tutisten ja laski mielessään, paljonkohan toisella vielä oli jälellä rahamytyssään. Hän pelkäsi sormiensa menevän haperoimaan toisen taskuihin; ja toiselta puolen voi ajuri pukiltaan pitää häntä silmällä. Hänellä oli nyt ainakin satadollarisensa varmana, ja hän päätti tyytyä siihen.
Puolen tunnin ajon jälkeen ajopelit pysähtyivät. He olivat järven rannalla, jonka jäätyneeltä pinnalta puhalsi hyinen viima.
"Perillä olemme!" huusi ajuri, ja Jurgis herätti toverinsa.