Master Freddie kavahti pystyyn.
"Halloo!" hän huudahti. "Missä olemme? Mitä lajia? Ja kuka te olette, hä? Ohoo, nyt sen muistan! Miltei unohdin sinut — hik — vanha saapas! Olemmeko kotona? Katsotaanpas! Br-r-r — nyt on hiton kylmä! No, tulehan mukaan — olemmehan kotona — miten — hik — pienoinen se onkin!"
Heidän edessään kohosi suunnaton graniittipalatsi, joka monine sivurakennuksineen täytti kokonaisen korttelin. Katulyhtyjen valossa Jurgis erotti siinä torneja ja korkeita porraskäytäviä kuten kotimaansa keskiaikaisissa ruhtinaslinnoissa. Hän luuli nuoren toverinsa erehtyneen — hänestä tuntui mahdottomalta, että kukaan yksityishenkilö voi omistaa kodin, joka oli kuin joku hotelli tai raatihuone. Mutta hän seurasi kuitenkin häntä vaitonaisena, ja he nousivat pitkän jakson portaita ylös kädet toistensa kainalossa.
"Täällä pitäisi jossakin olla soittokello, vanha saapas", sanoi Master Freddie. "Pidähän minun käsivarrestani kiini kun etsin sitä. Mutta vakavasti — nyt — kas niin, siinähän se on. Pelastetut!"
Kello kuului jossakin soivan, ja tuokion kuluttua ovi avautui. Siniseen livreaan puettu palvelija ilmestyi sille katsellen eteensä äänettömänä kuin kuvapatsas.
He seisoivat hetken hiljaa, vilkutellen silmiään valon hohteessa. Sitte Jurgis tunsi toverinsa pukkaavan hänet sisään, ja sininen automaatti sulki oven. Jurgiksen sydän pamppaili rajusti. Tämän suunnattoman loiston ja suuruuden edessä hänen ajatuksensa mykistyivät. Aladdinkaan tuskin hämmästyi enemmän astuessaan sisään ihmeelliseen luolaansa.
Paikka, jossa hän seisoi, oli vain heikosti valaistu; mutta hän voi kuitenkin nähdä avaran holvisalin, jonka pylväät katosivat ylös läpinäkymättömään pimeyteen ja jonka toisessa päässä alkoi leveä porraskäytävä. Lattia oli marmorimosaiikkia, ja seinillä riippui suunnattomia loistavanvärisiä verhoja ja niiden lomissa kookkaita tauluja, jotka puolihämärässä hohtivat ihmeellisinä ja salaperäisinä, punan-, purppuran- ja kullanvärisinä, kuten auringonsäteet varjoavan metsän lävitse.
Livreapukuinen mies tuli äänettömästi heitä kohden. Master Freddie otti hatun päästään ja ojensi sen hänelle ja koetti sitte, heitettyään irti Jurgiksen käsivarresta, päästä päällystakistaan. Parin kolmen turhan yrityksen jälkeen hän siinä viimein onnistuikin palvelijan avulla. Sillä välin oli lähestynyt toinen mies, pitkä ja ruumiikas henkilö, joka oli juhlallisen näköinen kuin joku ulosottomies. Hän miltei lävisti Jurgiksen terävällä katseellaan, niin että tämä säikähtyneenä vetäytyi taaksepäin. Mies tarttui sitte häntä käsivarteen ja sanaakaan sanomatta rupesi lykkäämään häntä ovelle päin. Silloin kuului äkkiä Master Freddien ääni;
"Hamilton, tämä ystäväni jää tänne luokseni."
Mies pysähtyi ja laski Jurgiksen puoleksi irti.