"Tätä tietä, vanha veikko," sanoi nuorukainen, ja Jurgis syöksyi portaita ylös hänen perässään.
"Master Frederick!" huudahti mies.
"Katso että ajuri — hik — tulee maksetuksi," oli toisen ainoa vastaus, ja hän pujotti käsivartensa Jurgiksen kainaloon. Jurgis oli sanomaisillaan: "Minulla on kyllä rahaa sitä varten", mutta malttoi ajoissa mielensä. Ylpeä vormupukuinen viittasi toiselle, joka meni ulos maksamaan ajurin, ja seurasi sitte Jurgista ja nuorta herraansa ylös.
He tulivat suureen saliin ja pysähtyivät hetkeksi. Heidän edessään oli kaksi suunnatonta ovea.
"Hamilton," sanoi Master Freddie.
"Palvelijanne, herrani," vastasi toinen.
"Mikä on ruokasalin ovissa?"
"Ei mikään, herraseni."
"No, miksi ne sitte eivät ole auki?"
Mies avasi ovien molemmat puoliskot selko selälleen. "Valoa!" komensi Master Freddie. Hovimestari painoi sähkönappulaa, ja säkenöivä virta kirkasta valoa valui ylhäältä, miltei sokaisten Jurgiksen. Hän tirkisteli ympärilleen; ja vähitellen erotti hän suunnattoman suuren huoneen, jonka katto oli veistoksilla varustetusta puusta ja seinät täynnä kalleita maalauksia: Diana koirineen ja hevosineen metsäisellä vuorenrinteellä sekä ryhmä nymfejä uimassa metsäjärvessä — kaikki luonnollisessa koossa ja niin ilmieläviä, että Jurgiksesta kaikki tuntui ihmeelliseltä loihtimiselta jossakin satupalatsissa. Sitte hänen katseensa siirtyi pitkään mustapuiseen pöytään keskellä huonetta, jolla kimalteli kulta- ja hopea-astioita. Pöydän keskellä oli mahtava, leikkauksilla koristettu maljakko, jossa hohti harvinaisia punasia ja purpuranvärisiä kämmekkäkukkia.