"Olen oppinut yhtä ja toista, sittekun viimeksi tapasimme toisemme", virkkoi Jurgis surullisesti. Sitte hän kertoi millä tapaa oli viettänyt viime kesänsä. "Entä sinä itse?" kysyi hän viimein. "Oletko ollut täällä aina siitä lähtien?"
"En toki, kies'avita!" sanoi toinen. "Tulin tänne vasta toispäivänä. Tämä on toinen kerta, jolloin jouduin kiini väärästä ilmiannosta — minulla on ollut se kova onni, etten ole voinut maksaa niille niin paljon kuin ne pyysivät. Etkö jätä Chikagoa yhdessä minun kanssani, Jurgis?"
"Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä", sanoi Jurgis synkästi.
"Ei minullakaan", vastasi toinen keveästi nauraen. "Mutta odottakaamme siksi kunnes pääsemme täältä pois katselemaan vähän ympärillemme."
Bridewellissa Jurgis tapasi vain ani harvoja, jotka olivat olleet siellä edellisellä kerralla, mutta sen sijaan hän tutustui moneen kymmeneen muuhun, vanhaan ja nuoreen onnettomuustoveriin, jotka olivat vallan samaa laatua kuin edelliset. He olivat kuin rantaan laskevia merentyrskyjä; vesi oli alati uutta, mutta aalto oli aina sama. Hän käveli ympäriinsä ja puheli heidän kanssaan; korskeimmat heistä kerskailivat urotöillään, ja ne, jotka olivat heikompia ja kokemattomampia, kokoutuivat näiden ympärille ja kuuntelivat heitä vaitonaisina. Edellisellä kerralla täällä ollessaan Jurgis ei ollut joutanut juuri muuta ajattelemaan kuin perhettään; mutta nyt voi hän huoletta kuunnella näitä miehiä ja saada selville kuuluvansa itse heihin — että heidän mielipiteensä olivat hänen mielipiteitään, ja että heidän elinkeinonsa vastaisuudessa tulisi myöskin hänen elinkeinokseen.
Ja kun hän sitte pääsi vapaalle jalalle omistamatta senttiäkään taskussaan, meni hän suoraa päätä Jack Duanen luo. Hän meni sinne sydän täynnä nöyryyttä ja kiitollisuutta tätä kohtaan; sillä Duane oli hieno herra ja oivallinen mies ammatissaan — ja merkillistä oli, että hän viitsi niin paljon välittää halvasta työmiehestä, joka päälle päätteeksi oli ollut kerjäläinen ja maankiertäjä. Jurgis ei voinut ymmärtää, mitä hyötyä tällä hienolla toverilla oli hänestä; hän ei ymmärtänyt että juuri hänenlaisensa mies — joka oli ehdottomasti luotettava ja kuuliainen niitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä hyvin — oli yhtä harvinainen ilmiö rikoksentekijäin kuin muiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa.
Osote, jonka Jurgis häneltä oli saanut, vei erääseen yliskamariin Ghetto-piirissä [Ghetto'ksi kutsutaan juutalaisten kaupunginosaa suurkaupungeissa, ja sen mukaan myöskin niiden likasimpia, seikkailija-ainesten asumia piirejä. Suom. muist.], ja siellä asui muuan pieni sievä ranskatar, Duanen rakastajatar, joka ompeli koko päivän ja hankki sivutulonsa kevyellä elämällä. Tämä kertoi Duanen lähteneen muille markkinoille — hän nimittäin pelkäsi poliisin takia asua aina yhdessä paikassa. Uusi asunto huomattiin olevan eräässä kellarikerroksessa, jonka omistaja vannoi ettei koskaan ollut nähnyt Duanen kaltaista miestä; mutta tarkemmin kuulusteltuaan Jurgista johti hän tämän eräille takaportaille, jotka veivät muutamaan kätköpaikkaan erään panttikonttorin takalistolla ja sieltä jonkinlaiseen vuokralaishuoneeseen, jonka Duane oli valmistanut piilopaikakseen.
Duane ilahtui kovin Jurgiksen nähdessään; hän sanoi olevansa vallan pennitönnä ja odottaneensa Jurgista, joka voisi avustaa häntä rahanhankkimisessa. Hän selitti tälle koko suunnitelmansa — hän itse asiassa kertoili Jurgikselle koko päivän tämän suurkaupungin rikollisten elämästä ja opetti hänelle, miten hänkin voisi hankkia jokapäiväisen leipänsä liittymällä heidän joukkoonsa. Talvi kävisi hänelle vaikeaksi kipeän käsivartensa ja poliisin nykyisen vilkkaamman toimeliaisuuden takia; mutta niin kauvan kuin hän ei ollut joutunut tositekemisiin viimemainitun kanssa, voi hän varovaisuutta noudattaen olla jotenkin varma turvallisuudestaan. Täällä "pappa Hansonin" luona (joksi rikoksellisten tyyssijaa kutsuttiin) voi hän elää täysin turvallisesti, sillä "pappa" itse oli "puhdaskarvainen" — hän piti vuokralaistensa puolta niin kauan kuin nämä säännöllisesti maksoivat ja varotti heitä tuntia aikaisemmin, jos tiesi jonkun poliisivartion kiertelevän läheisyydessä. Myöskin Rosensteg, panttilainaaja, osti mitä esineitä hyvänsä kolmanneksesta osasta niiden arvosta ja säilytti niitä piilossa kokonaisen vuoden.
Tässä pikkuruisessa piilopaikassa oli polttoöljykamiini, jolla he paistoivat illallispalansa ja poistuivat sitte yhdentoista ajoissa eräästä takaovesta; Duane oli varustettu lyijypampulla. Heidän tultuaan erääseen hienompaan kaupunginosaan viimemainittu kiipesi ylös lyhtypaalulle ja sammutti valkean, jonka jälkeen he hiipivät eräille takaportaille ja vartoivat saalistaan.
Hetken päästä astui ohitse muuan työmies — ja he antoivat hänen poistua. Jonkun ajan kuluttua he kuulivat poliisin raskaat, tahdikkaat askeleet ja vartoivat henki kurkussa, kunnes hän oli hälvennyt kuulumattomiin. Viluisina ja puoleksi jäätyneinä he vartoivat runsaan neljännestunnin — kunnes jälleen kuului nopeita askeleita. Duane töykkäsi Jurgista kylkeen, ja samassa tuokiossa kuin mies kulki ohitse, nousivat he pystyyn. Duane hiipi hiljaa kuin varjo hänen jälkeensä, ja silmänräpäystä myöhemmin Jurgis kuuli kumean läjähdyksen ja tukahutetun huudon. Hän oli vain joitakuita askeleita taempana, ja hän säntäsi esiin pitelemään miehen suuta kiini, samalla kun Duane sopimuksen mukaan vangitsi tämän käsivarret. Mutta uhrilla ei enää ollut hituistakaan pontta ruumiissaan, ja hän oli kaatumaisillaan katuun, jonka vuoksi Jurgiksen täytyi kauluksesta pidellä häntä pystyssä, sill'aikaa kun toinen nopein käsin tutkiskeli hänen taskujaan. Duane repi hänen päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, ensin päällystakin, sitte nutun ja viimeksi liivin, tutkien niitä ulko- ja sisäpuolelta ja samalla siirtäen niiden sisällyksen omiin taskuihinsa. Kun hän viimein oli tunnustellut miehen sormia ja kaulahuivia, kuiskasi hän: "Siin' on kaikki!" — jonka jälkeen he laahasivat uhrinsa takaportaisiin ja poistuivat paikalta ripein askelin kumpikin taholleen.