Kulkiessaan tänä aamuna katuja pitkin työhönsä hän oli nähnyt pari poikaa, jotka kävivät talosta taloon jakaen suuria ilmotuslappuja; ja huomattuaan näillä kuvia, oli hän pyytänyt ja saanutkin sellaisen. Hän oli kuitenkin käärinyt sen kokoon ja työntänyt taskuunsa. Päivällislomalla oli muuan mies, jonka kanssa hän oli joutunut puheisiin, lukenut sen ja jutellut hänelle sen johdosta kaikenlaista, sillä seurauksella, että Jurgis oli saanut päähänsä huiman aatteen.
Hän levitti polvilleen ilmotuslapun, joka todellakin oli oikea taideteos. Se oli lähemmäs metrin pituinen ja puolta kapeampi sekä painettu kiiltopaperille isoilla kirjaimilla ja kirkkailla väreillä, niin että he voivat sitä kuutamossa lukea. Keskelle oli kuvattu komea rakennus. Katto oli purppuranpunanen ja kultajuovainen, seinät hopeanhohtavat, ovet ja akkunankehykset punaset. Talo oli kaksikerroksinen, päätyseinällä oli pylväskäytävä ja muuten oli seinille kasattu kipsikoristeita niin paljon kuin suinkin mahtui; se oli ehdottoman hieno kaikissa pienimmissä yksityiskohdissaankin, yksin portinkolkutinkin oli pieni taideteos. Pylväskäytävässä nähtiin riippumatto ja akkunoissa kauniit verhot. Yhdessä kulmassa nähtiin herra ja nainen lämpimässä syleilyssä, toisessa hienoilla verhoilla ja hopeasiipisellä enkelinkuvalla koristettu lapsenkehto. Jotta tämä kaikki oikein ymmärrettäisiin, oli alareunaan painettu selitys puolan-, litvan- ja saksankielillä: "Dom! — Namai! — Heim!" (Koti!) — "Miksi maksatte vuokria? Miksette osta omaa kotia? Ettekö tiedä, että sellaisen voitte ostaa vähemmällä summalla kuin minkä vuokrana maksatte? Me olemme rakentaneet tuhansia koteja, joissa nyt asuu onnellisia perheitä." Edelleen seurasi kaunopuheinen ja miltei runollinen kuvaus avioliiton onnellisuudesta kodissa, jonka sai melkein ilmaiseksi. Ja loppuun oli painettu tunnettu laulu "Suloinen kotini" saksaksi ja puolaksi, muttei litvaksi. Ehkäpä kääntäjä oli havainnut vaikeaksi ilmaista tunteellisuuttaan kielellä, jossa valitus merkitsee "gukcziojimas" ja hymy "nusiszypsojimas".
Tätä ilmotusta ystävämme tutkistelivat kauvan, Onan koetellessa selvittää muille sen sisällystä. Heille vähitellen selveni, että talossa oli neljä asuinhuonetta ynnä kellarikerros, ja että sen voi ostaa 1,500 dollarilla maa-alueineen ja kaikkineen. Tästä summasta tarvitsi kauppaa solmittaessa maksaa vain 300 dollaria, lopun saisi suorittaa 12 dollarin kuukausimaksuilla. Nämä olivat tosin ystäväimme silmissä suunnattomia summia, mutta olivathan he Amerikassa, missä moisista rahamääristä puheltiin kuin mistä pikkusummista ainakin. He olivat saaneet kuulla, että heidän oli maksaminen yhdeksän dollaria kuukaudessa vuokraa mistä huoneustosta tahansa, ja he ymmärsivät etteivät he tämän paremmin voineet tehdäkään, jos tahtoivat päästä asumasta kaikki kaksitoista henkeä yhdessä tai kahdessa pikkuhuoneessa kuten nyt. Vaikka he täällä iankaikkisesti maksaisivatkin vuokraa, eivät he sillä pääsisi ainoatakaan askelta eteenpäin; mutta jos he tekisivät sellaisen kaupan kuin ilmotuksessa esitettiin, tulisi kerran aika, jolloin heidän ei enää tarvitsisi maksaa vuokraa sinä ilmoisna ikänä.
He rupesivat nyt laskemaan varojansa. Teta Elzbietalla oli vielä vähän rahaa jälellä, eikä Jurgiskaan ollut vallan ilman. Marijalla oli liki viisikymmentä dollaria kukkarossa, jota hän säilytti sukassaan, ja vanhalla Antanaksella oli vielä jälellä jonkun verran talonsa kauppahinnasta. Kun he nyt laskivat yhteen kaikki nämä varat, karttui heille tarpeeksi paljon suorittaakseen ensimäisen maksuerän talon hinnasta. Ja kun useimmilla oli palkallinen toimi ja heidän tulevaisuutensa siis oli turvattu, voi tuo kauppa todellakin olla sekä viisas että edullinen; missään tapauksessa ei asiaa käynyt pitäminen mahdottomana. Ja toiselta puolen — jos he nyt todella ryhtyisivät kaupantekoon, niin oli tietysti paras päättää niin pian kuin suinkin, sillä nykyään heidän piti maksaa vuokraa joka hetkeltä, minkä asuivat tässä kurjuuden pesässä. Jurgis oli tosin tottunut tämmöiseen siivottomuuteen rautatientöissä ollessaan, jolloin oli saanut suoraan sanoen kouran täyteen kirppuja kiini lattialta; mutta tällaiset olosuhteet eivät soveltuneet Onalle, ajatteli hän. Heidän täytyi hankkia itselleen parempi asunto, ja se heti. Sen hän lausuikin päättävästi julki kuten ainakin mies, joka äsken oli yhtenä ainoana päivänä ansainnut dollarin ja viisikymmentä senttiä.
Seuraavana päivänä Marija lähti johtajattarensa luo ja sai tältä käskyn saapua seuraavan työviikon ensimäisenä päivänä oppimaan rasiain maalaamisen taitoa. Marija oli iloinen kuin lintu ja lauleli tullessaan koko tien; tullessaan eteisen ovelle hän kohtasi Onan ja hänen kasvatusäitinsä, jotka juuri olivat lähdössä kuulustelemaan tietoja ilmotuksessa mainitusta talosta. Marija lähti heidän mukaansa. Illalla he tekivät miehille selkoa retkensä tuloksista. Asianlaita oli todellakin niinkuin ilmotuksessa oli kerrottu. Talot olivat etelään päin, ainoastaan parin kolmen kilometrin päässä suurista teurastamoista. Asiamies, jonka puoleen naiset olivat kääntyneet, oli vakuuttanut kauppaehtoja ihmeen edulliseksi — ja hänen sanoihinsa oli luottamista, koska hänellä ei ollut mitään itsekohtaista etua asiasta, hän vain oli niiden henkilöiden asiamies, jotka talon olivat rakennuttaneet. Rakennusyhtiö pian hajaantuisi, niin että ostajain oli kaikkea muotoa kiiruhdettava päästäkseen nauttimaan näistä kaikista eduista. Halukkaita oli jo ilmautunut niin paljon, ettei asiamies tiennyt kenelle etusijan antaisi. Yhden ainoan päivän epäröiminen voisi riistää ystäviltämme tämän suunnattoman edullisen tilaisuuden. Kun mies näki Teta Elzbietan käyvän murheelliseksi tämän pelättävän tiedonannon kuullessaan, lupasi hän hetken mietittyään, että jos he todella tahtovat ryhtyä kaupantekoon, tahtovansa lähettää omalla kustannuksellaan telefooni-ilmotuksen omistajille sekä ostaa yhden taloista heidän lukuunsa. Sitte asia lopullisesti järjestettiin — ja ensi sunnuntai-aamuna heidän kaikkien oli käytävä tarkastamassa taloa.
Tämä tapahtui torstaina. Kaikkina seuraavina päivinä oli työ Brownin tehtaissa täydessä käynnissä, ja Jurgis ansaitsi joka päivä dollarin ja 75 senttiä. Tämä teki kymmenen ja puoli dollaria viikossa eli 45 dollaria kuussa. Jurgis ei itse kyennyt tätä laskemaan, vaikka summa olikin niin pieni, mutta Ona oli taitavampi sellaisissa asioissa ja hän selvitti koko perheen raha-asiat. Marija ja Jonas voivat maksaa ylläpidostaan kumpikin kuusitoista dollaria kuussa, ja vanha Antanaskin arveli voivansa tehdä saman, kunhan vain hän saisi paikan, minkä pian pitäisikin tapahtua. Täten oli koossa yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Marija ja Jonas ottaisivat haltuunsa kolmannen osan talosta, josta hyvästä Jonaksen tarvitsisi kuukausittain suorittaa ainoastaan kahdeksan dollaria kauppahinnan kuolettamiseen. Siten heille jäisi 85 dollaria kuussa — tai jollei vanha Antanas saisikaan työtä, 70 dollaria. Se olisi kyllin talous- ja elantokustannuksiin kahdentoista hengen tarpeeksi.
Tuntia aikaisemmin kuin tarvittiin, lähti koko seurue ulos seuraavana sunnuntai-aamuna. He olivat kirjoittaneet osotteen paperilapulle, jota tavantakaa näyttivät vastaantulijoille saadakseen tietää oikean ja suorimman tien. Se näytti tosin olevan sangen pitkä "parin kilometrin matka", mutta aikoinaan he kuitenkin joutuivat asiamiehen luo. Se oli hyvin komeasti puettu herra, aulis ja kohtelias, ja osasi puhua ystäväimme kieltä vallan erinomaisesti, mikä oli suuri etu kauppaa hieroessa. Hän saatti heidät puheenaolevalle rakennukselle, joka huomattiin olevan yksi monien muiden aivan samallaisten joukossa ja vailla kaikkea rakennustaiteellista koristelua. Onan sydämmellinen ilo kalpeni tuntuvasti kun hän näki, ettei talo ollut lainkaan sen näköinen kuin ilmotuslapulle oli kuvattu. Eikä se edes ollut puoleksikaan niin iso. Talo oli kuitenkin äsken maalattu ja näytti jotenkin siistiltä — se oli aivan uusi, vakuutti asiamies. Hän puheli lakkaamatta niin paljon, että ystävämme vallan sekautuivat eivätkä saaneet aikaa eikä tilaisuutta kyselläkseen mitään. He olivat painaneet mieleensä niin monta asiaa, joista olisi ollut lähemmin kyseltävä, mutta kun nyt oli aika siihen, olivat he unhottaneet osan eivätkä rohjenneet esittää toisia. Toiset talot samassa rivissä eivät olleet uusia, ja vain jotkut niistä näyttivät olevan asuttuja. Heidän tultua niiden kohdalle selitti asiamies hyväntahtoisesti, että niiden vuokralaiset kohta muuttaisivat. Kaikki seikat näyttivät olevan omiaan tekemään hänen väitteensä silkoiksi valheiksi, mutta hänen komea ulkomuotonsa ja varma esiytymisensä puoleksi vakuutti heitä — he olivat aina tottuneet mitä syvimmällä kunnioituksella katselemaan hienosti puettua ja pöyhkeäkäytöksistä "gentlemannia".
Talon kivijalka sijaitsi pari jalkaa kadunpinnan alapuolella, ja noin kaksi metriä korkeaan ensi kerrokseen noustiin sangen epämukavia portaita myöten. Ulkonaisen sirouden korottamiseksi oli päätyseinän keskikohdalle kustannettu vähäinen yliskamari, jossa oli kaksi pientä akkunaa. Kadulla talon ulkopuolella ei ollut kivitystä eikä minkäänlaista katuvalaistusta, ja ainoana näköalana oli moniaita aivan samannäköisiä asuinrakennuksia. Sisäpuolella oli neljä huonetta, jotka olivat kalkilla valkaistut. Kivijalkaa oli vain talon etupuolella; takasivulla se jollain tapaa hävisi loitosti kohonevaan maahan. Asuinhuoneessa ei ollut puulattiaa, ainoastaan palkit, joille itse voi permannon kustantaa, kellä siihen oli halua ja varaa. Muutenkin olivat huoneet mitä puutteellisimmassa kunnossa. Asiamies, joka ei koskaan menettänyt mielenmalttiaan, selitti omistajain jättäneen huoneet puolivalmiiksi, jotta ostajilla olisi tilaisuutta sittemmin sisustaa ne makunsa mukaan. Ylishuoneet eivät olleet edes puolivalmiitakaan. Ystävämme olivat kuvitelleet voivansa vuokrata ne yksinäisille nuorille miehille tai tytöille, joiden ei kannattanut asua perheissä. Mutta nyt he huomasivat, ettei niissä ollut permantoa eikä välikattoa, ei akkunaruutuja eikä edes puitteitakaan, ei tulisijoja eikä seinäpapereja — ei muuta kuin korkeat tiiliseinät sekä lattia- ja kattopalkit, joille permannon ja välikaton sai itse kustantaa, jos kellä oli rahoja tarpeeksi. Kaikki, mitä he näkivät, oli mitä kurjinta ja vajavaisinta, mutta sittekään yksinkertaiset ja kokemattomat ystävämme eivät vallan säikähtyneet siitä. Herra asiamies oli niin väsymättömän kaunopuhelias selittäessään kaikki parhain päin. Hänen kielensä ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään, hän näytti heille kaikki, aina ovilukkoihin ja akkunansaranoihin asti, vakuuttaen kaiken olevan parasta tavaraa, tilatun maailman mainioimmista tehtaista — todellisia ihmeitä tarkotuksenmukaisuudessaan, siroudessaan ja kestävyydessään. Hän näytti heille vesijohdon ja siihen kuuluvan kaivon, jotka erityisesti herättivät Teta Elzbietan ihastusta, sillä sellaista hän ei unelmissaankaan ollut nähnyt. Kaikki heidän näkemänsä viat ja puutteet unohtuivat nyt tämän suuremmoisen keksinnön takia.
Mutta he olivat, kuten tiedämme, yksinkertaista maalaisväkeä, ja he tunsivat täydessä määrässä maalaisen rakkautta käteiseen rahaan. Aivan turhat olivat kaikki asiamiehen ponnistukset saada kauppaa pikaiseen päätökseen. Heidän täytyi nähdä, heidän täytyi saada aikaa miettiäkseen tarpeeksi niin tärkeää asiaa. Kaikki asiamiehen kiihkeät ja kaunopuheiset vakuuttelut eivät voineet heitä tästä järkähyttää. Ja niin palasivat he kotiin, missä asiata joka päivä pohdittiin ja käännettiin puolelle ja toiselle, ilman että lopullista yksimielisyyttä tahtoi syntyä. Kullakin oli oma mielipiteensä; ja olihan asialla niin monta puolta, joita voi käytellä myötä ja vastaan. Eräänä iltana, kun kaikki vihdoinkin tuntuivat olevan yksimielisiä ja osto siis näytti varmalta, tuli ystävä Szedvilas sisään ja aiheutti pakinallaan uutta levottomuutta mielissä. Jokubas Szedvilas ei koskaan ollut suosinut "oma koti"-kysymystä. Vuokralla asuminen oli hänestä paljon turvallisempaa; silloin ei tarvinnut maksaa kiinteimistöveroja eikä kustantaa kalliita korjauksia. Hän kertoi pöyristäviä juttuja henkilöistä, jotka olivat kadottaneet kaiken omaisuutensa sellaisissa "talonostohuijauksissa". Ystävämme saattoivat olla aivan varmat, että tämä kauppa veisi heidät täydelliseen perikatoon; se tuottaisi heille suunnattoman jakson kaikellaisia menoja, ja sitäpaitsi oli koko talo vallan kelvoton kurkihirrestä kivijalkaan asti.
"Ja muuten", sanoi hän, "ei saa luottaa kehenkään. Missä voi löytääkään rehellisen myyjän? Sitäpaitsi saattavat he petkuttaa teitä kierolla kauppakirjalla; saatte varmasti maksaa talon hinnan kahteen, ehkäpä kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan laintuntematon, yksinkertainen ihminen ymmärtää moista kauppakirjaa? Ei, hyvät ystävät, koko homma on vain kouraantuntuva yritys ryöstää teiltä rahanne! Varminta on luopua koko kaupasta."