"Ei vallan kaukana täältä. He tulevat nyt mukiinmenevästi toimeen."
"Onko heillä työtä?" jatkoi Jurgis.
"Elzbieta tekee työtä, milloin voi. Muuten minä heitä elätän — minä ansaitsen paljon rahaa tätä nykyä".
Jurgis istui hetken vaitonaisena. "Tietävätkö he että sinä asut täällä — miten sinä oikeastaan elät?"
"Elzbieta tietää sen", vastasi Marija. "En voinut salata sitä häneltä. Ja ehkäpä lapsetkin jo ovat saaneet siitä vihiä. Ja mitä hävettävää siinä on — voimmeko sille mitään?"
"Entä Tamoszius?" Tietääkö hän siitä?
Marija kohautti hartioitaan. "Kuinka sen tietäisin", vastasi hän. "En ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen. Hän sai verenmyrkytyksen ja menetti yhden sormensa eikä enää voinut soittaa viulua; ja sitte hän lähti matkoihinsa."
Marija seisoi vielä peilin ääressä kiinnitellen liivinsä hakasia.
Jurgis istui ja tirkisteli häneen. Hän enää tuskin voi tuntea häntä
samaksi naiseksi kuin ennen; hän oli niin tyyni — ja niin sydämmetön!
Jurgiksen sydäntä oikein viilsi nähdessään hänet sellaisena.
Sitte Marija uudelleen katsahti häneen. "Et sinäkään näytä jaksaneen 'paksusti' viime aikoina", sanoi hän.
"Eipä kannata kehua", toinen virkkoi. "Minulla ei ole senttiäkään lakkarissani eikä kotia minne mennä."