Jurgiksella ei siis ollut muuta neuvoa kuin asettua toisten miesten joukkoon, jotka siinä tungeksivat ja koettivat piilotella itseään toisten selän taakse. Siinä oli miestä vanhaa ja nuorta, koulupoikia ja harmaapartoja, viimemainitut tarpeeksi vanhoja ollakseen edellisten isoisiä; jotkut olivat puetut hännystakkiin — koko joukosta vain Jurgis näytti selviä köyhyyden merkkejä.
Kun joukko viimeinkin oli saatu täyslukuiseksi, avattiin ovet ja koko seurue marssi ulos kadulle. Kolmet päivystysvaunut odottelivat ulkopuolella, ja koko tienoon väestö oli kokoutunut katselemaan näytelmää; pilkkasanoja sateli heidän jälkeensä ja monta kaulaa kurottui heidän lähtöään kurkistamaan. Vangituista naiset katselivat ivaajoitaan uhkamielisesti tahi nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta miehet astuivat päät kumarassa ja hatut painettuina syvälle silmille. Poliisiasemalle tultua Jurgis ilmotti itselleen puolalaisen nimen ja joutui kuuden muun kanssa samaan koppiin; ja toveriensa istuessa ja jutellessa keskenään matalalla äänellä pani hän pitkäkseen erääseen nurkkaan ja vaipui ajatuksiin.
Jurgis oli silmännyt alas yhteiskunnan syvimpiin kuiluihin ja tottunut jo vähin näkemiinsä. Ajatellessaan ihmiskunnan paheellisuutta oli hän kuitenkin aina pitänyt poikkeuksena omaa perhettään, jota hän rakasti; mutta nyt oli hän yht'äkkiä tehnyt tämän kamalan huomion — Maria oli porttona ja Elzbieta ja lapset elivät hänen häpeästään! Miten Jurgis koettelikin pakottaa itseään ajattelemaan, että hän itse oli tehnyt vielä paljon pahempaakin ja että hän nyt oli aika typerä pahastuessaan tästä huomiosta, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta syvää surua sen johdosta. Hän oli liikutettu sisimpään sydämeensä saakka; muistot, joita hän jo oli pitänyt kuolleina, heräsivät taasen eloon. Hän oli jälleen näkevinään Onan ja kuulevinaan hänen lempeän äänensä koettavan taivuttaa häntä. Hän näki pikku Antanaksen, josta hän oli päättänyt tehdä kelpo miehen. Hän näki vanhan vapisevan isänsä, joka oli siunannut heitä kaikkia niin ihmeellisellä rakkaudella. Hän eli uudelleen ajatuksissaan sen päivän, jolloin hän oli keksinyt Onan häpeän — kuinka hirmuisesti hän olikaan silloin kärsinyt ja mikä houkkio hän oli ollutkaan! Miten kauhistuttavalta kaikki silloin olikaan hänestä tuntunut; ja nyt istui hän ja kuunteli tyynesti ja jopa puolittain myöntyenkin Marijan väitettä, että hän silloin oli menetellyt houkkamaisesti! Niin — että hänen silloin olisi pitänyt myydä vaimonsa kunnia ja elää siitä! Ja entä sitte Stanislovas ja hänen kamala loppunsa — tuo lyhyt historia, jonka Marija oli kertonut hänelle näin tyynellä ja tylsällä välinpitämättömyydellä. Tuo pikkunen poikarukka paleltuneine sormineen ja alati pelkäävänä lumihankia — hänen tuskanhuutonsa kajahtelivat vielä Jurgiksen korvissa, kun hän nyt makasi pimeässä ja pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Tuontuostakin hänen ruumiinsa värisi kauhusta, kun hän ajatteli pikku Stanislovasta suljettuna tyhjään tehdasrakennukseen ja tappelevana henkensä edestä rottien kanssa!
XXVIII LUKU.
Aamiaisen jälkeen Jurgis vietiin oikeuden istuntosaliin, joka täyttyi sekä vangituista että kuulijoista, joita oli houkutellut sinne uteliaisuus tahi toivo tuntea joitakuita edellisistä, joilta sitte voisivat skandaalin uhalla kiristää rahoja. Miehet huudettiin ensin esiin, saivat asianmukaista toria ja päästettiin vapaalle jalalle, mutta Jurgiksen kauhuksi kutsuttiin hänet erityisesti esiin epäiltävänä henkilönä. Juuri tämän oikeuden edessä hän oli seisonut ennenkin sillä kertaa, kun hänen tuomionsa oli "siirretty vastaisuuteen" — tuomari oli sama ja samoin pöytäkirjuri. Viimemainittu katseli Jurgista terävästi, aivan kuin muistellen nähneensä hänet ennenkin; mutta tuomarilla ei ollut lainkaan epäluuloja — sillä hän odotti juuri telefonitietoa ystävältänsä piirin poliisipäälliköltä, joka antaisi hänelle vihjauksia mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä "Polly" Simpsonin suhteen, kuten puheenaolevaa talon emäntää tavallisesti kutsuttiin. Odotellessaan hän kuunteli Jurgiksen kertomusta — miten tämä oli ollut etsimässä sisartaan — sekä päästi hänet vapauteen sillä hyvällä neuvolla, että vast'edes pitäisi sisartaan paremmassa paikassa. Sitte huudettiin tytöt esiin ja tuomittiin kukin viiden dollarin sakkoon, jotka "Polly" maksoi setelitukusta, minkä veti esiin toisesta sukastaan.
Jurgis odotteli ulkopuolella ja meni sitte Marijan kanssa tämän "kotiin". Poliisi oli jo lähtenyt talosta, ja pari "vierasta" oli saapunut; ja illalla kävisi siellä jo kaikki entistä menoaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Marija vei Jurgiksen omaan huoneeseensa, jossa he istahtivat vuoteen reunalle juttelemaan. Päivänvalossa Jurgis voi nähdä, miten väri tytön poskilla ei enää ollut muinainen luonnon maalaama, joka tiesi erinomaista terveyttä; hänen ihonsa oli itse asiassa keltanen kuin pergamentti, ja silmien alustat olivat mustat.
"Oletko ollut kipeänä? kysyi Jurgis.
"Kipeänäkö! Miten hitolla (Marija oli oppinut kiroilemaan kuin vanha merikarhu tahi kuorma-ajuri) voi olla muuta kuin kipeä tällaista elämää viettämällä?"
Hän vaikeni hetkiseksi ja silmäsi synkästi eteensä. "Se on morfiinin vuoksi", virkkoi hän viimein. "Minä otan sitä joka päivä yhä enemmän".
"Mitä apua siitä on?" kysyi Jurgis.