"Litvalainen, herra."
Mies mietti tuokion ja kääntyi sitte ystävänsä puoleen. "Ketähän täällä olisi, Walters?" kysyi hän. "Onhan meillä Ostrinski — mutta hän on puolalainen — —"
"Ostrinski puhuu litvaa", vastasi toinen.
"Hyvä, tahdotko katsoa onko hän jo mennyt pois?"
Toinen lähti, ja puhuja katseli jälleen Jurgista. Hänellä oli syvällä päässä olevat mustat silmät, ja hänen kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja tuskaa. "Olen vallan näännyksissä — minä olen puhunut joka päivä kuukauden mittaan. Mutta minä esitän teidät eräälle, joka voi auttaa teitä yhtä hyvin kuin minä — —"
Sanantuojan ei ollut tarvinnut mennä etemmä kuin ovelle, ja hän toi mukanaan miehen, joka esiteltiin Jurgikselle "toveri Ostrinskina". Toveri Ostrinski oli pieni mies, joka tuskin ulottui Jurgiksen hartiain tasalle, kasvot kuihtuneet ja täynnä ryppyjä — hyvin ruma mies ja hiukan rampa. Hänellä oli päällään pitkäliepeinen musta takki, ja hänen silmänsä olivat arvattavasti heikot, koska hän käytti vihreitä silmälasia, jotka antoivat hänelle hullunkurisen muodon. Mutta hänen kättelynsä oli sydämmellinen ja hän puhui litvaa, joka seikka heti saattoi Jurgiksen tuntemaan ystävyyttä häntä kohtaan.
"Te haluatte tietää jotakin sosialismista?" sanoi hän. "Varmaankin niin. Lähtekäämme nyt yhdessä kävelemään, niin saamme häiriytymättä puhella asiasta."
Ja niin otti Jurgis suurelta tietäjältä jäähyväiset ja lähti ulos. Ostrinski kysyi missä hän asui, tarjoutuen tulemaan mukana sille taholle, ja nyt täytyi Jurgiksen vielä kerran selittää olevansa koditon. Toisen kehotuksesta hän kertoi koko historiansa, miten hän oli tullut Amerikaan ja miten hänen oli käynyt teurastamoissa, miten perhe oli hajautunut ja hänestä itsestään tullut maankiertäjä. Niin paljon sai pieni mies tietää, ja kuultuaan kertomuksen loppuun asti pusersi hän Jurgiksen käsivartta kovasti. "Te olette käyny kiirastulen läpi, toveri!" sanoi hän. "Me teemme teistä vielä sankarin!"
Sitte kertoi Ostrinski puolestaan omista olosuhteistaan. Hän olisi mielellään kutsunut Jurgiksen kotiinsa — mutta hänellä oli vain kaksi huonetta eikä ainoatakaan sänkyä vieraan varalle. Hän olisi kernaasti antanut Jurgikselle oman sänkynsä, mutta hänen vaimonsa oli sairas. Mutta kun hän sai kuulla hänen muussa tapauksessa saavan maata jossain porttikäytävässä, tarjosi hän kumppanilleen keittiönsä lattian, jonka tarjouksen toinen ilolla vastaanotti. "Me emme tahdo että jollekulle tovereista käy huonosti" sanoi puolalainen.
Ostrinskin koti oli Ghetto-piirissä, missä hänellä oli kaksi huonetta erään talon kellarikerroksessa. Astuessaan sisään he kuulivat lapsenitkua, ja isäntä kiiruhti sulkemaan makuuhuoneen oven. Hänellä oli kolme pientä lasta, ja nuorin oli juuri syntynyt. Hän veti vieraalleen tuolin keittiönlieden ääreen, pyytäen Jurgikselta anteeksi ympäristön epäjärjestystä, lisäten ettei sellaisessa tapauksessa saanut olla aivan turhan tarkka. Puolen keittiöstä anasti työpöytä, jolla makasi kokonaisia kasoja puolivalmiita miesten housuja, ja Ostrinski selitti olevansa "housuompelija". Hän sai suuria määriä leikattuja vaatekappaleita kotiinsa, missä hän vaimonsa kanssa neuloi ne valmiiksi. Sillä tavalla hän hankki toimeentulonsa, mutta se kävi hänelle yhä vaikeammaksi, sillä hänen silmänsä kovasti heikontuivat. Mitä sitte tapahtuisi kun he kävivät työhön kykenemättömäksi, sitä hän ei voinut sanoa; hän ei ollut voinut säästää rahtustakaan — hyväpä jos pysyi hengissä 12-14 tunnin työllä päivässä. Housuparin neulomiseen ei tarvittu suurtakaan taitoa, ja ken hyvänsä voi oppia sen, jonkavuoksi palkka yhä pieneni. Tällaista menettelyä nimitettiin "kilpailupalkaksi", ja jos Jurgis halusi tietää mitä sosialismi on, niin oli parasta alkaa tästä. Työmiehet oli riippuvaiset tilauksista voidakseen elättää itseään ja omiaan päivästä päivään, niin että heidän oli kilpailtava alimpain maksuehtojen tarjoamisessa, ja enimmän työtä sai se, joka oli vaatinut vähimmän. Sillä tapaa saivat ihmiset olla alituisessa kamppailussa elämästä ja kuolemasta köyhyyden kanssa. Se oli "kilpailua", niin kauvan kuin oli kysymys palkannauttijasta, siitä henkilöstä jolla oli vain työnsä myytävänä; pinnalla liikkujoille, työnantajoille, asia esiintyi tietysti vallan toisessa valossa — heitä oli vain vähälukuinen joukko, he voivat liittäytyä yhteen, eikä heidän voimaansa voinut mikään murtaa. Samalla tapaa muodostui kautta koko maailman kaksi ihmisluokkaa, joita toisistaan erotti ylipääsemätön kuilu — kapitalistiluokka suunnattomine rikkauksineen ja köyhälistöluokka, joka näkymättömillä siteillä oli kahlittu orjuuteen. Jälkimmäisiä oli tuhat yhtä vastaan, mutta he olivat tietämättömiä ja avuttomia ja riippuivat isäntänsä armosta, kunnes olivat järjestyneet — kunnes olivat saavuttaneet "luokkatietoisuuden". Se oli hidas ja vaikea kehitys, mutta he eivät keskelle tietä pysähtyisi — se oli kuin lumivyöryn kulku: kun se kerran oli saatu liikkeelle, ei sitä mikään mahti pystynyt seisauttamaan. Jokainen sosialisti toi kortensa yhteisen asian hyväksi ja eli "parempien aikojen" toivolla, jolloin työläisluokka pääsisi vaaliuurnalle ja ottaisi hallitusohjat omiin käsiinsä — silloin he tekisivät lopun kapitalismista. Vähän siinä merkitsi miten köyhä joku henkilö oli tai miten suuresti hän kärsi; hän ei voinut koskaan tuntea itseänsä oikein onnettomaksi kun hän kerran tiesi tästä tulevaisuudesta; ja vaikkapa hän itse ei saisikaan nähdä sitä, niin saisivat hänen lapsensa nähdä sen, ja sosialistille oli puolueen voitto hänen oma voittonsa. Hänellä olikin aina tilaisuutta iloita puolueen menestyksestä. Täällä Chikagossa esim. liike kasvoi mahtavalla vauhdilla. Chikago oli maan teollisuuskeskus, eivätkä ammattiyhdistykset olleet missään muualla niin voimakkaita; mutta niiden yhteenliittymisestä oli sangen vähän hyötyä työmiehille, sillä työnantajat olivat myöskin liittyneet yhteen, trusteiksi. Seurauksena oli, että lakot tavallisesti epäonnistuivat, ja niin pian kun ammattiyhdistykset hajautuivat, menivät niiden jäsenet sosialismin leiriin.