Kun kokous viimein lopetettiin ja kuulijat alkoivat hajautua, istui Jurgis parka vielä paikallaan ahdistuksen ja epävarmuuden valtaamana. Hän ei ollut ajatellut, että hänenkin täytyisi lähteä tiehensä kuten kaikki muut — hän oli kuvitellut että hänen ihana unelmansa kestäisi aina, että hän nyt olisi löytänyt tovereja ja ystäviä. Mutta nyt hänenkin täytyisi nousta ja poistua, hänen kaunis näkynsä katoisi eikä hän enää koskaan saisi nähdä sitä! Hän istui paikallaan pelästyneenä ja neuvottomana; mutta kun toiset samalla penkillä istuvat tahtoivat mennä pois, oli hänenkin pakko nousta pystyyn ja seurata muita. Kulkiessaan ulosvirtaavan ihmisjoukon mukana hiljalleen ovea kohti katsoi hän tutkiskellen naapureihinsa, mutta ei ollut ketään, joka olisi tarjoutunut keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Hän oli nyt niin lähellä ovea, että tunsi kylmän yöilman puhaltelevan vastaan. Silloin valtasi hänet epäilys. Hän ei tiennyt mitään äsken kuulemastaan puheesta, hän ei edes tuntenut puhujan nimeäkään, ja nyt hänen olisi mentävä niine hyvineen matkaansa — ei, tuhatta kertaa ei, se oli sulaa hulluutta, hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa; hänen täytyi saada kääntyä puhujan itsensä puoleen ja purkaa tälle sydämmensä. Tuo mies ei kuitenkaan työntäisi häntä luotaan, sellainen kurja retkulainen kuin hän olikin!
Hän astui sisään ja asettui kahden penkkirivin väliin, ja joukon vähettyä meni hän puhujalavalle. Puhuja oli jo lähtenyt pois, mutta muuan sivuovi oli auki ja ihmisiä kulki siitä ulos ja sisään ilman että kukaan esti. Jurgiskin rohkasi itsensä ja kävi sisään, ja kulettuaan käytävän päähän tuli hän eräälle ovelle, jonka eteen paljon ihmisiä oli kotoutunut. Kenkään ei kiinnittänyt häneen huomiotaan, joten hän tunkeutui sisään ja näki eräässä nurkassa sen miehen jota hän etsi. Puhuja istui tuolilla, rinta sisään painuneena ja silmät puoli ummessa; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja toinen käsivarsi riippui tarmottomana kupeella. Muuan jykeväruumiinen ja silmälaseilla varustettu mies seisoi lähellä ja pidätti sisääntunkeutuvaa ihmisjoukkoa, sanoen: "Olkaa hyvät ja käykää vähän syrjään, ettekö näe että toveri on väsynyt?"
Jurgis seisoi kärsivällisesti alallaan viisi tai kymmenen minuuttia. Tavantakaa tuolilla istuva mies katsahti ylös ja virkkoi pari sanaa lähellä seisoville; ja viimein kohtasi hänen katseensa Jurgiksen. Katse näytti sisältävän kysymyksen, jonkavuoksi Jurgis teki rohkean päätöksen ja astui esiin.
"Minä tahdon kiittää teitä, herra!" sanoi hän hätiköivällä kiiruulla. "En voinut lähteä täältä, ennenkun olen sanonut teille kuinka paljon — kuinka iloinen olen saatuani kuulla teitä. Minä — minä en tiedä lainkaan siitä asiasta — —"
Jykeväruumiinen silmälasimies, joka oli puhellut jonkun syrjäisen kanssa, tuli nyt väliin. "Toveri on liian väsynyt puhuakseen kenenkään kanssa — —" alotti hän, mutta toinen kohotti kättään.
"Odotas", sanoi hän, "hänellä olisi jotakin minulle sanottavaa." Ja sitte katsoi hän Jurgikseen kysyen: "Ymmärtääkseni tahdotte tietää enemmän sosialismista?"
Jurgis hätkähti. "Minä — minä — —" sopersi hän, "minä tahtoisin tietää jotakin siitä mitä puhuitte — minä tarvitsen apua. Minä olen käynyt kaiken sen lävitse."
"Missä asutte?" kysyi toinen.
"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi. "Olen ilman työtä."
"Olette ulkomaalainen, vai kuinka?"