Chikago: Nykyajan romaani - Upton Sinclair

"Ja joka päivä käy kamppailu yhä sitkeämmäksi ja julmemmaksi, joka päivä saat työskennellä hiukan kovemmin ja tuntea olosuhteiden rautakouran tarttuvan sinuun hiukan kiinteämmin kuin ennen. Kuukausia kuluu, vuosia ehkä — ja taasen tulevat ne uudelleen, ja taasen olen minä täällä vakuuttamassa sinua, saadakseni tietää ovatko kärsimykset ja kurjuus tehneet tehtävänsä, ovatko vääryys ja sorto avanneet silmäsi! Minä odotan vielä jonkun aikaa — se on ainoa mitä voin tehdä. Ei löydy mitään korpea maan päällä, jonne voin piiloutua tätä näkemästä, ei satamaa, missä voisin etsiä turvaa; ja minne tahansa kääntynenkin, vaikkapa maailman ääriin, näen aina saman kirotun järjestelmän vallitsevan — näen että kaikki ihmiskunnan jalot ja ylevät taipumukset, runoilijain unelmat ja marttyyrien kärsimykset, ovat kahlitut ja pakotetut mukautumaan järjestelmällisen ja ahneen voitonhimon palvelukseen. Ja siksipä en voi levätä enkä voi olla vaiti, siksi luovun kodin hauskuudesta ja ihmisonnesta, terveydestä ja hyvästä maineesta — ja käyn maailmaan huutamaan julki sitä tuskaa, joka sielussani palaa! Siksipä ei minua saa vaikenemaan köyhyys eikä sairaus, ei viha eikä häpeä, ei uhkaukset eikä naurunalaiseksi joutuminen — ei myöskään vankeus ja vaino, jos ne kerran osakseni tulevat. Ja jos epäonnistun tänään, en voi muuta kuin yrittää uudelleen huomenna, sillä minä tiedän silloin että vika on minun — että jos se mitä sieluni näkee voitaisiin lausua julki maan päällä, jos tuskani ja ahdistukseni voitaisiin pukea ihmisten sanoihin, niin murtuisivat ennakkoluulojen mahtavimmatkin salvat ja hitainkin mieli temmattaisiin toimintaan. Sillä minä teen itseni äänitorveksi niille miljoonille jotka eivät voi puhua. Niille, jotka ovat sorretut eivätkä saa lohdutusta. Niille, joilla ei ole mitään perintöä maailmassa, ei mitään lievennystä, eikä mitään armoa, joille maailma on vankila, kidutuslava, hauta! Pienelle lapselle, joka tänä iltana ahertaa ja orjailee etelävaltioiden puuvillatehtaissa, horjuen liikarasituksesta, mykkänä tuskasta ja omistamatta muuta toivoa kuin haudan! Äidille, joka istuu ja neuloo ylishökkelissään kurjan kynttiläpahasen valossa, väsyneenä ja itkien, ajatellen että hänen pienosensa kohta kuolevat nälkään! Miehelle, joka viruu rääsyvuoteella, taistellen viimeistä taisteluaan taudin kanssa, joka kohta kaataa hänet hautaan ja jättää hänen rakkaansa menehtymään puutteeseen ja hätään! Nuorelle tytölle, joka tänä hetkenä vaeltelee jollakin tämän hirvittävän kaupungin kadulla, lyötynä ja nälkäisenä ja valiten porttolan ja järven välillä! Niiden, jotka musertuvat sen Djaggernautin [Hirveänmuotoiseksi kuvattu intialainen epäjumala, jonka pyörien alle uskonkiihkoiset hindut uskonnollisissa juhlissaan heittäytyvät muserrettaviksi, siten autuutta etsien. Suom. muist.] pyörien alla, joka kutsutaan ahneudeksi! Minä puhun ihmiskunnan puolesta, joka ääneensä huutaa vapahdusta. Ihmisen kuolemattoman sielun puolesta, joka kohoaa tomusta, joka murtautuu vankilastaan, sydäntä särkevän sorron ja tietämättömyyden kahleista, ja haparoi valoa kohti!"

Puhuja vaikeni. Syntyi hetkisen äänettömyyttä, jokainen henkäsi syvään, ja sitte kuului huuto kuin tuhansista suista. Kaiken aikaa istui Jurgis hiljaa ja liikkumattomana katsellen silmiään värähyttämättä puhujaan; hän aivan vapisi ihmetyksen valtaamana. Äkisti mies kohotti kätensä, hiljaisuus vallitsi jälleen, ja hän alkoi uudelleen.

"Minä vetoon sinuun", sanoi hän, "ken tahansa lienetkin, edellyttäen että rakastat totuutta; mutta minä vetoan erityisesti työtätekeviin luokkiin, joille ei kuvaamani pahe ole vain leikkikalu jolla hetkinen huvitellaan ja joka sitte nakataan pois ja unohdetaan — joille nämä kuvaukset ovat julmia ja järkähtämättömiä todellisuuskuvia jokapäiväisestä aherruksesta, kahleita heidän jäsenissään, ruoska heidän selällään, terävä rauta, joka on työnnetty heidän sydämmiinsä. Teihin vetoon, työmiehet! Teihin, orjat, jotka olette tehneet tämän maan siksi mikä se on, ja joilla kuitenkaan ei ole äänivaltaa sen neuvostossa! Teihin, joiden osana on kylvää, mitä muut sitte niittävät, työskennellä ja todella vaatimatta muuta palkkaa kuin ikeen: ravinnon ja katon päänne päälle pysyäksenne hengissä päivästä päivään. Teille minä tulen julistamaan vapahduksen sanomaani, teihin minä vetoan. Minä tiedän kuinka paljon oikein teiltä vaadin — minä tiedän kaikki, sillä minä olen itse ollut teidän asemassanne. Minä olen elänyt teidän elämätänne, eikä kukaan tämäniltaisista kuulijoistani tunne asiaa paremmin kuin minä. Minä olen kokenut mitä merkitsee olla katurenttu, kengänkiillottaja, joka elää vaivaisesta leivänkannikasta ja makaa yönsä kellarinportaissa tahi tyhjän vaunun alla. Minä olen kokenut mitä merkitsee uskaltaa jotakin, pyrkiä saavuttamaan jotakin, unelmoida rohkeita unelmia, nähdä niiden raukeavan tyhjiin, nähdä henkeni hennot kukat tallattavan lokaan elämään villipedonjalkojen alla. Minä tiedän minkä hinnan työmies saa tiedoista maksaa — minä olen maksanut sen ruualla ja unella, henkisellä ja ruumiillisella hädällä, terveydelläni, milteipä hengellänikin; ja kun sitte tulin tuomaan teille toivon ja vapauden sanomaa, ilmestyksiä maailmasta jota paraikaa luodaan, uudesta työstä jonka hyvyyttä koetellaan, en hämmästy huomatessani teidät pikkumaisiksi ja materialistisiksi, tylsiksi ja epäuskoisiksi. Etten minä kuitenkaan epäile, se johtuu siitä että tiedän löytyvän näkymättömiä voimia, jotka ajavat teitä eteenpäin vastoin tahtoanne, koska tunnen köyhyyden ruoskan, ylenkatsomuksen ja ylivallan pistot. Koska olen varma että vaikka siinä joukossa, joka tänä iltana on tullut luokseni, monet todennäköisesti ovat tylsiä ja tarkkaamattomia ja vaikka monet ovat tulleet tänne pelkästä uteliaisuudesta tahi ivatakseen ja pilkatakseen, kuitenkin löytynee joku, jonka tuska ja kärsimykset ovat saattaneet epätoivoon, jonka kaikenlaisten vääryyksien ja hirvittäväisyyksien näkeminen on temmannut hereille ja pakottanut tarkkaavaisuuteen. Ja hänelle minun sanani tulevat kuin leimaus niille, jotka pimeässä vaeltavat — kuin pitkäisentuli, joka valaisee tien hänen edessään kaikkine vaaroineen ja väijyksineen — ratkaisten kaikki riitaiset kysymykset, tasottaen vaikeudet! Suomukset putoavat hänen silmistään, kahleet temmataan hänen jäseniltään — hän kavahtaa pystyyn kiitollisuuttaan huutaen, hän käy viimein eteenpäin vapautettuna ihmisenä! Miehenä, joka on pelastettu itseottamastaan orjuudesta! Miehenä, joka ei milloinkaan enää anna viekotella itseään ansaan — jota ei mikään imarrus viehätä, eivät mitkään uhkaukset säikytä, joka tästä illasta alkaen käy eteenpäin, eikä taaksepäin, joka tutkii ja ymmärtää, joka vyöttää itsensä miekallaan ja ottaa paikkansa toverien ja veljien rivissä. Joka vie iloista sanomaa eteenpäin toisille, niinkuin minä nyt olen tuonut sen hänelle — vapauden ja valkeuden arvaamattoman kallista lahjaa, joka ei ole hänen eikä minun, vaan joka on sielun perintö-osa! Työmiehet, työmiehet — toverit! Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne! Te olette eläneet niin kauvan aherruksen ja tukehduksen painon alla, että aistinne ovat tylsyneet ja sielunne jäykistyneet; mutta terottakaa näköänne ja silmätkää ympärillenne siinä maailmassa jossa asutte — repäiskää yltänne tavan ja sovinnaisuuden rääsyt — katsokaa siihen kuten se edessänne on kaikessa inhottavassa alastomuudessaan! Koettakaa tajuta sitä, tajuta sitä!

"Tajutkaa että Mandshurian kentillä tänä yönä kaksi vihollisarmeijaa seisoo toisiansa vastassa — että nyt, kun me istumme täällä, miljoona inhimillistä olentoa himoitsee päästä toistensa kurkkuihin käsiksi, himoitsee mielipuolisen raivolla hakata toisensa kappaleiksi! Ja tämä tapahtuu kahdentenakymmenentenä vuosisatana, yhdeksäntoistasataa vuotta sen jälkeen kun Rauhan Ruhtinas syntyi maan päälle! Yhdeksäntoistasataa vuotta on Hänen sanaansa saarnattu jumalallisena, ja nyt seisoo kaksi armeijaa toisiansa vastassa janoten toistensa verta kuin metsän villit pedot! Filosoofit ovat miettineet, profeetat ovat julistaneet, runoilijat ovat itkeneet ja unelmoineet — ja kuitenkin tämä kauhistuttava hirviö temmeltelee yli maan piirin! Meillä on kouluja ja yliopistoja, sanomalehtiä ja kirjoja; me olemme punninneet ja koetelleet ja mietiskelleet — ja kaikki tämä on tapahtunut ainoastaan asestaaksemme ihmisiä toisiaan vastaan! Me kutsumme tätä hirviötä Sodaksi ja annamme sille anteeksi; mutta elkää tuoko minua vastaan sovinnaisuuksia ja mielinkielisiä tapoja! Tulkaa kanssani, tulkaa kanssani — tajuamaan se! Katsokaa noita kuulien lävistämiä, kranaattien runtelemia ihmisruumiita! Kuulkaa pajunetin sujahdus, kun se työnnetään ihmislihaan; kuulkaa tuskanhuutoja ja valituksia, katsokaa kivun vääristelemiä ihmiskasvoja, jotka vihan ja raivon ilmeellä ovat käännetyt vihollista kohti! Pankaa kätenne tuolle lihapalaselle — se on vielä lämmin ja värähtelevä; vielä äsken oli se ihmisjäsen! Tämä veri vielä höyryää — se pulppuaa ulos ihmissydämmestä! Kaikkivaltias Jumala! — ja kaikki tämä käy laatuun — se on järjestelmällistä, elimellistä, ennakolta mietittyä! Ja me tiedämme siitä, me luemme siitä, me pidämme sitä soveliaana; sanomalehtemme kertovat siitä, eikä painokoneita pysäytetä — kirkoissamme rukoillaan sen puolesta, eikä niiden ovia suleta — ihmiset pitävät siitä, eivätkä leimahda kauhuun ja vallankumoukseen!

"Tai ehkä on Mandshuria liian kaukana niistä — tulkaa kanssani kotiin, tulkaa tänne Chikagoon! Täällä tässä kaupungissa on tänä iltana kymmenentuhatta naista teljettyinä kurjuuden pesiin, nälän pakottamina myymään ruumiinsa voidakseen elää. Ja me tiedämme sen, me laskemme leikkiä siitä! Ja nämä naiset ovat äitiemme peilikuvia, he ovat kenties siskojamme, tyttäriämme; se pieni tyttö, jonka jätit kotiin tänä iltana ja jonka hymyilevät silmät tervehtivät sinua huomenna — sama kohtalo hänetkin kerran kohtaa! Tänä iltana te löydätte kymmenentuhatta miestä Chikagossa, joilla ei ole kotia eikä rahaa, halukkaina työhön tahi valmiina kerjäämään, mutta kaikki nälkäisinä ja kauhulla odottaen tulevan talven pakkasia! Tänä iltana on Chikagossa satatuhatta lasta, jotka kuluttavat hentoja voimiaan ja turmelevat itsensä elinijäkseen koettaessaan ansaita leipäpalaa! Täällä on satatuhatta äitiä, jotka elävät kurjuudessa ja likasuudessa ja jotka työskentelevät päivät ja yöt hankkiakseen ruokaa pienokaisilleen! Täällä on satatuhatta vanhusta, läpeensä kuluneita ja avuttomia, odottaen kuolemaa, joka vapahtaisi heidät kärsimyksistään! Täällä on miljoona ihmistä, joiden osana on päiväpalkkalaisen kova elämä, jotka ahertavat niin kauvan kuin jaksavat palkan edestä, jolla he töin tuskin kykenevät elättämään itseänsä, jotka elämänsä loppuun asti ovat tuomitut yksitoikkoisuuteen ja ikävään, taisteluun ja kurjuuteen, helteeseen ja pakkaseen, likasuuteen ja sairauteen, tietämättömyyteen, juoppouteen ja rikoksiin!

"Ja nyt kääntäkää minun kanssani lehti ja silmätkää kuvan toista puolta. Täällä on tuhannen — ehkäpä kymmenentuhatta — jotka, ovat näitten orjien herroja, jotka omistavat heidän työkykynsä. He eivät tee mitään ansaitakseen sen mitä vastaanottavat, heidän ei tarvitse edes pyytääkään sitä — se tulee heille vallan itsestään, heidän ainoa vaivansa on jakaa se keskenään. He asuvat palatseissa, he vierittelevät itseään loistossa ja ylellisyydessä — niin suuressa, etteivät mitkään sanat voi sitä kuvata, että rohkein mielikuvitus tyrehtyy, että sielu tuntee inhoa ja kauhistusta. He maksavat satoja dollareja kenkäparista, nenäliinasta, parista sukkanauhoja, he tuhlaavat miljooneja hevosiin, automobiileihin ja huvilaivoihin, palatseihin ja pitoihin, pieniin kiiltäviin kiviin, joilla he koristavat ruumistaan. Heidän omaansa on kaikki tyyni — se tulee heille itsestään, aivan kuten lähteensuonet purkautuvat puroihin, purot jokiin, joet virtoihin, virrat mereen — samalla tapaa tulee yhteiskunnan koko varallisuus itsestään ja säännöllisesti heidän osakseen. Maamies kyntää maata, kaivostyömies kaivautuu maan sisuksiin, kutoja hoitaa kangastuoliaan, muurari panee kiviä kivien päälle, neroniekka tekee keksintöjä, älykäs johtaa, viisas tutkii, runoilija laulaa; ja koko tulos tästä aivojen ja lihasten työstä kokoutuu yhdeksi ainoaksi valtavaksi virraksi, joka laskee heidän syliinsä! Koko yhteiskunta on heidän vallassaan, maailman kaikki työkyvyt ovat riippuvaiset heidän suosiostaan ja armostaan. Koko ihmissuvun voima on heidän käsissään iankaikkisesti ja järkähtämättömästi. Ja he eivät omista ainoastaan yhteiskunnan työtä, he ovat myöskin ostaneet hallitukset, ja kaikkialla he käyttävät varastettua ja väärää valtaansa saadakseen itselleen etuoikeuden kaivaa syvemmiksi ja leveämmiksi ne kanavat, joita myöten maailman rikkaudet virtaavat heille? — Ja te, työmiehet! Te olette syntyneet ja kasvaneet siihen työhön, te aherratte ja orjailette kuin kuormahevoset, ajatellen ainoastaan nykyistä päivää ja sen suruja — ja kuitenkin on tuskin ainoatakaan teidän joukossanne, joka uskoo sellaisen asiantilan jatkuvan ikuisesti — onko keskuudessanne, te nyt tänne kokoutuneet, ketään joka on niin paatunut ja halventunut, että hän rohkenee astua eteeni ja sanoa uskovansa että näin käy iankaikkisesti! Että yhteiskunnan työn tuotteet, ihmissuvun olemassaolon ehdot ovat alati olevat laiskurien ja heidän loiseläjiensä hallussa heidän turhamaisuutensa ja himojensa tyydyttämiseksi — annettavaksi mihin tarkotukseen ikänä hyvänsä muutamien harvojen yksilöjen käytettäväksi — että ihmiskunnan työ, sanon minä, ei olisi ihmiskunnan omaisuutta eikä ihmiskunnan tarkastuksen alaisena?

"Ja jos näin joskus tulee käymään, millä tavalla se saadaan alkuun, mikä voima sen saa aikaan? Tulevatko he takomaan miekkoja teidän vapauttamiseksenne, tulevatko he astumaan teidän sotajoukkojenne etunenään ja johtamaan teitä taisteluun? Käytetäänkö heidän rikkautensa tähän tarkotukseen — rakentavatko he akatemioja ja kirkkoja teidän opettamiseksenne, painattavatko he sanomalehtiä, joissa teidän voittojanne julistetaan, tahi muodostavatko he valtiollisia puolueita taistelua johtamaan ja ylläpitämään? Ettekö voi tajuta, että kaikki tämä on teidän asianne — teidän asianne siitä unelmoida, teidän asianne panna se toimeen? Että jos se milloinkaan tulee suoritettavaksi, tapahtuu se huolimatta kaikista esteistä, mitä rikkaus ja valta sen eteen voivat panna, huolimatta pilkasta ja panettelusta, vihasta ja vainoomisesta, solmuruoskasta ja vankeudesta? Sen pitää tapahtua teidän alastomissa povissanne olevan voiman kautta, jota sorron raivo vain korottaa! Sokeain ja säälimättömäin surujen kovien ja katkerain opetusten kautta! Kehittämättömän älyn tuskallisen haparoimisen kautta, harjautumattoman äänen heikkojen sävyjen kautta! Hengen erakkomaisen nälän kautta, etsimisen ja kaihon kautta, sydäntuskain ja epätoivon kautta, hädän ja kidutusten kautta! Sen pitää tapahtuman keinojen kautta, joita unelta on varustettu, aatteiden kautta, jotka ovat syntyneet hirsipuun varjossa! Siitä pitää tuleman liike, jonka alku on kaukana aikojen takana; joka on vähän tunnettu ja vielä vähemmän kunnioitettu; joka on helposti ivalle ja ylenkatseelle alttiina; joka on muodoltaan epäkaunista, kostoa ja vihaa ilmaisevaa — siten kaikkien muiden kuin sinun mielestäsi, sinä työmies, sinä orja — sinulle huutaa se mahtavalla ja katkeemattomalla äänellä, jota et voi välttyä kuulemasta, missä tahansa maan pinnalla oletkin! Kaikkien sinun kärsimiesi vääryyksien äänellä, kaikkien himojesi ja halujesi, kaikkien velvollisuuksiesi ja toiveittesi äänellä — kaikkien mille sinä elämässä arvoa panet! Köyhien äänellä, jotka vaativat köyhyyttä lakkaamaan! Sorrettujen äänellä, jotka julistavat tuomiota sorrolle! Se on työn ääni, tuon halveksitun ja häväistyn; ääni valtavan jättiläisen, joka viruu pitkänään maassa — pilvenkorkeana, usvanlaajuisena, mutta sokaistuna, kahlehdittuna ja tuntematta voimiaan. Ja nyt piinaavat häntä unelmat vastustuksesta, pelonsekaiset toiveet; kunnes hän äkkiä nousee pystyyn ja hänen kahleensa katkeavat — ja väristys käy halki koko hänen valtavan ruumiinsa, ja siinä tuokiossa tulee unelmasta todellisuus! Hän kavahtaa seisalleen, hän viskaa kahleensa kauvaksi, kuorma putoaa hänen rinnaltaan, hän ryntää pystyyn — mahtavana, pilven korkuisena; hän seisoo jaloillaan, riemuitsee vastasyntyneestä hurmauksesta — —"

Ja puhujan ääni murtui äkisti, hänen tunteensa valtasivat hänet yliluonnollisella voimalla, hän seisoi korottaen käsivartensa päänsä yli, ja hänen tietäjähenkensä näytti kohottavan hänet ylös maasta. Kuulijakunta nousi pystyyn yhtenä miehenä, kimakasti kirkaisten, monet liehtoivat käsivarsillaan ja ilmaisivat ylitulvehtivia tunteitaan äänekkäillä naurunrehahduksilla. Ja Jurgis oli yksi näistä, hän huusi keuhkojensa koko voimalla, koska hän ei voinut pidättää itseänsä, koska hänen tunteensa täytyi puhjeta ilmoille tällä tavalla. Se ei ollut ainoastaan miehen kaunopuheliaisuuden voima, joka kuulijat näin tenhosi. Se oli hänen persoonallisuutensa, hänen äänensä voima — jonka kummallinen sointu tunki sielun sisimpään kuten hopeakellosen kilahdus, joka valtasi kuulijan ruumiin valtavalla tempauksella kuin jättiläisen koura, joka ravisti häntä ja sai hänet vapisemaan äkillisestä arkuudesta; mutta saattaen hänet samalla aavistamaan jotakin, joka ei ollut tästä maailmasta, arvoituksellisia, ennen koskaan lausumattomia salaisuuksia, pelon ja kauhun ilmestyksiä! Tämän miehen sanat olivat Jurgikselle kuten pitkäisenisku hänen sieluunsa; hänen tunteensa vuosivat vedenpaisumuksen voimalla hänen sydänreunojensa yli — kaikki hänen vanhat toiveensa ja odotuksensa, hänen vanhat surunsa, pettymyksensä ja vihanilmauksensa. Kaikkea, mitä hän konsanaan oli tuntenut koko elämänsä aikana, tunsi hän uudelleen ja vallan uudella liikutuksella, jota tuskin voi kuvata. Että hän oli kärsinyt sellaista sortoa ja sellaisia kauhuja, se oli kylläkin raskasta; mutta että ne olisivat voittaneet ja musertaneet hänet, että hän olisi alistunut ja unohtanut ne levollisesti — se oli jotakin, jota sanoilla ei käynyt tulkitseminen, se oli enemmän kuin ihminen koskaan voi tietää, se oli jotakin, joka voi tehdä hänet mielipuoleksi! "Mitä on se", kysyi profeetta, "joka murhaa ihmisen ruumiin, sen rinnalla, joka murhaa hänen sielunsa?" Ja Jurgis oli ihminen, jolta sielu oli murhattu, joka oli lakannut toivomasta ja pyrkimästä — joka oli suostunut alennukseen ja epätoivoon; ja nyt kävi tämä kaamea tosiasia päivänselväksi hänelle! Kaikki hänen sielunsa peruspylväät luhistuivat kokoon, taivas tuntui repeävän hänen päänsä päällä — hän seisoi siinä nyrkitetyt kätensä ylöspäin kohotettuina, verestävin silmin, suonet korkeina koholla kasvoissaan, ja hänen korvissaan humisi kuin villien petojen ääniä, epätoivoisia, katkonaisia ja helvetillisiä. Ja kun hän ei enää jaksanut huutaa kauvempaa, seisoi hän vielä paikoillaan läähättäen ja mutisten käheästi itsekseen: "Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala!"

XXIX LUKU.

Mies oli käynyt istumaan paikalleen lavalla, ja siitä Jurgis päätti hänen puheensa olevan lopussa. Hyvä-huutoja jatkui vielä monen minuutin ajan; ja sitte alotti joku laulun, johon kaikki yhtyivät, niin että koko sali vavahteli. Jurgis ei ollut kuullut laulua koskaan ennen eikä voinut erottaa sen sanoja, mutta hänet valtasi hurja ja merkillinen tunnelma — se oli marseljeesi! Sen vyöryessä säe säkeeltä eteenpäin istui hän penkillään ristissä käsin ja vapisten koko ruumiissaan. Hän ei ollut koskaan eläissään ollut niin liikutettuna — hänelle oli tapahtunut ihme. Hän ei voinut rahtuakaan ajatella, hän oli kuin huumeissaan; ja kuitenkin tiesi hän, että tuon hänen sielussaan tapahtuneen valtavan murroksen kautta hänessä oli syntynyt uusi ihminen. Hän oli temmattu pois hävityksen kidasta, hän oli vapautettu orjuuden ikeestä, koko maailma oli saanut toisellaisen muodon — hän oli vapaa, hän oli vapaa! Vaikka hänen pitäisi vielä kärsiä kuten ennen, vaikka hänen tarvitsisi vielä kerjätä leipäänsä ja nähdä nälkää, ei se kuitenkaan enää merkitsisi hänelle samaa kuin ennen — nyt hän tajuaisi sen ja kantaisi sen. Hän ei enää ollut mikään kohtalon leikkikalu, hänestä tulisi mies jolla oli oma tahto ja päämäärä, jonka puolesta taistella ja kuollakin, jos niin tarvittiin! Täällä oli miehiä, jotka auttaisivat ja neuvoisivat häntä oikeaan; hänellä olisi liittolaisia ja ystäviä, hän asuisi lähellä oikeuden istuinta ja astuisi tietään käsi vallan kainalossa.