Silloin Jurgis äkkiä katsahti ylös. Korvia huumaavia huutoja kajahti nyt kokousyleisön joukosta. Sali oli vallan täpösen täynnään. Miehet ja naiset hypähtivät pystyyn ja heiluttivat hattujaan ja nenäliinojaan kirkuen ja ulvoen. Ilmeisesti oli illan pääpuhuja saapunut, koska he noin narrimaisesti käyttäytyivät. Mitähän hyötyä he kaikesta tästä puuhaamisesta odottivatkaan, mitä oli heillä tekemistä vaalien ja maan hallituksen suhteen? Jurgis oli saanut katsahtaa valtiollisen näyttämön esiripun taakse ja tunsi paremmin asiat.
Hän vaipui jälleen mietteisiinsä, mutta hänellä oli kuitenkin uusi asianhaara laskuihinsa mukaanotettavana — hän istui nyt kiini täällä. Sali oli kuten sanottu täynnä aina ovia myöten; ja kokouksen päätyttyä olisi hänen jo liian myöhäistä mennä Elzbietan luo, jonkavuoksi hänen siis olisi taasen etsittävä itselleen makuupaikka taivasalla. Ehkäpä olikin joka tapauksessa viisainta mennä sinne vasta huomenna, sillä silloin olivat lapset koulussa ja hän ja Elzbieta voivat silloin rauhassa selvittää välinsä. Viimemainittu oli aina ollut mukautuvainen nainen, ja hän kyllä ajan pitkään näyttäisi tarkotustensa puhtauden. Hän saisi Elzbietan siitä vakuutetuksi — ja sitäpaitsi olihan Marija hänen puolellaan, ja Marija se oli joka perheen elätti. Jos muori olisi pahalla tuulella, sanoisi hän suoraan hänelle mitä kurssia laiva kulki.
Sillä tapaa Jurgis edelleen mietiskeli. Hän oli nyt istunut salissa parisen tuntia, ja kaikki merkit rupesivat taas viittaamaan eilisen surkeuden uudistumiseen. Puhetta oli kestänyt koko ajan, ja kuulijat paukuttivat käsiään ja karjuivat ihastuksesta; mutta vähitellen rupesi kaikki tuntumaan sekavalta hälinältä Jurgiksen korvissa, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hänen päänsä rupesi hurskaasti nyökkäämään alaspäin. Hän suoristi jälleen itseään kuten tavallisesti ja teki epätoivoisia ponnistuksia pysyäkseen valveilla; mutta salissa oli painostavan kuuma, ja hänen pitkä kävelynsä päivällisen jälkeen oli vienyt hänen viimeiset voimansa — viimein painui hänen päänsä alas rinnalle ja hän nukahti.
Ja nyt jälleen tuntui joku tuuppaavan häntä selkään, ja hän suoristi itseään yhtä epätoivoisesti kuin eilen! Hän oli tietysti kuorsannut taasenkin! Ja mitähän nyt tapahtuisikaan? Hän katsoi eteensä miltei kiusoittavan jäykästi ja tirkisteli puhujalavalle, kuten se olisi ollut mieltäkiinnittävin paikka mitä hän ikinä oli nähnyt. Hän näki hengessään paksun poliisikonstaapelin taasen lähestyvän häntä pitkin askelin — ja kurottavan kätensä hänen takinkaulukseensa. Tahi saisiko hän armoa vielä tämän kerran? Ehkäpä he vallan unohtaisivat hänet? Hän istui vapisten ja odotellen — —
Silloin kuului äkkiä ääni hänen korvansa juuressa — suloinen ja lempeä naisen ääni. — "Jos koettaisitte kuunnella puhetta, toveri, niin ehkä se huvittaisi teitä."
Jurgis ällistyi enemmän tällaisesta puhuttelusta kuin poliisin kaappauksesta takinkaulukseen. Hän kuitenkin edelleen jäykästi ja liikahtamatta tuijotteli eteensä; mutta hänen sydämmensä sykki kovasti. Toveri! Kukahan se oikein kutsui häntä "toverikseen"?
Puhuttelija oli nuori ja kaunis, hän oli hienosti puettu ja ilmeisesti säätyläisnainen. Ja tämä kutsui häntä "toverikseen"!
Hän käänsi varovasti päätänsä, niin että voi nähdä naisen paremmin; ja sitte alkoi hän rävähtämättä tuijotella häneen kuin loihdittu. Nainen oli nähtävästi jo unohtanut hänet ja katseli lavalle päin. Muuan mies puhui siellä — Jurgis kuuli hänen äänensä epäselvästi; mutta kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet naisen kasvoihin. Levottomuuden tunne valtasi hänet hänen näitä tähystellessään. Hän värisi kuin vilutaudin kohtauksessa. Mikähän ihme se naisessa olikaan, joka sillä tavalla voi vaikuttaa häneen? Tämä istui kuin kivettyneenä, kädet sylissä niin lujasti yhteenpuserrettuina, että voi nähdä jänteet ranteiden kohdalla. Hän näytti kovasti liikutetulta ja jännitetyltä, aivankuin ihminen, jonka sisässä riehuu taistelu tahi joka katselee taistelua. Sieraimet värisivät hiljaa, tuontuostakin hän kasteli huuliaan kuumeentapaisella kiireellä. Hänen rintansa kohosi kiivaasti, ja hänen kiihottunut mielentilansa näytti kasvamistaan kasvavan ja taas asettuvan kuten pursi myrskyävällä merellä. Mitä se oli? Mitä tapahtui? Sen täytyi olla hänen sanoissaan, joka puhui tuolla lavalla. Minkälainen ihminen se oli? Ja mitä tämä kaikki oikeastaan olikaan? Ja nyt vihdoin viimein Jurgiksen pisti päähän silmätä puhujaan.
Oli kuin joku hurja luonnonilmiö olisi äkkiä ilmestynyt hänen silmäinsä eteen. Mies oli pitkä ja laiha ja yhtä kuihtunut kuin tämä kuulija itse; hänen kasvojaan peitti ohut musta parta, ja silmien sijalla näki vain kaksi syvää mustaa kuoppaa. Hän puhui nopeasti ja innokkaasti; hän teki monia eleitä — puhuessaan hän liikkui edestakaisin lavalla ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan aivan kuin tarttuakseen niillä jokaiseen kuulijoistaan. Hänen äänensä oli syvä kuin urkuin sävel — mutta Jurgis oli vielä niin kiintynyt hänen silmiinsä, ettei hän vielä voinut käsittää mitä mies sanoi. Mutta yht'äkkiä näytti tämä osottavan kädellään suoraan häntä itseään siellä takimmaisella penkillä, aivan kuten puhuja olisi valinnut erityisesti juuri hänet kuuntelemaan sanojaan; ja nyt tajusi Jurgis äänen, joka vapisi ja värisi liikutuksesta, tuskasta ja kaihosta — ja vielä jostakin muusta, jota sanoilla ei voi kuvata. Tämän äänen tajuaminen oli samaa kuin tulla yht'äkkiä kiinisiepatuksi, loihdituksi, paikalleen naulituksi.
"Sinä kuuntelet tätä puhetta", sanoi mies, "ja sinä sanot: 'Niin, se on totta, mutta niinhän aina on ollut asianlaita'. Tahi sanot ehkä: 'Ehkäpä se siksi käy, mutta ei minun aikanani'. — Ja sitte sinä palaat jokapäiväiseen loppumattomaan aherrukseesi, menet tyhjään jauhettavaksi siinä taloudellisten etujen myllyssä, joka ulottuu yli koko maailman! Orjailemaan pitkinä hetkinä toisen hyödyksi, asumaan viheliäisissä hökkeleissä, työskentelemään vaarallisissa ja epäterveellisissä paikoissa; kamppailemaan nälkää ja kieltäymyksiä vastaan, kärsimään tapaturmia, tauteja ja kuolemaa."