Sellaiset olivat Antanas-ukon kokemukset; ja pian saivat Jonas ja Marijakin aihetta kuvata vallan samallaisia näkemiään. Marija työskenteli eräässä yksityisessä säilyketehtaassa ja oli ensin ollut vallan haltioissaan kuvitellessaan mitä rikkauksia hän tulisikaan ansaitsemaan rasioiden ja purkkien maalaamisella. Mutta eräänä päivänä hän palasi kotiin mukanaan pieni kalpea nainen, joka työskenteli hänen vierellään. Tämän nimi oli Jadvyga Marcinkus ja hän kertoi Marijalle, miten tämän oli onnistunut saada työtä. Hän oli ryöstänyt paikan eräältä irlantilaiselta naiselta, joka oli työskennellyt tehtaassa yli viisitoista vuotta — niin kauvan kuin vain voitiin muistaa. Tämä onneton nainen, jonka nimi oli Mary Dennis, oli monia vuosia sitte hairahtunut ja saanut pienen pojan; se oli raajarikko ja sen lisäksi kaatuvatautinen, mutta se oli sittekin naisparan ainoa aarre tässä elämässä. He olivat asuneet kahden pienessä huoneessa jossakin kaukana Halsted Streetin takana, missä asui paljon irlantilaisia. Mary oli saanut keuhkotaudin, niin että hänen kuultiin yskivän aamusta iltaan työtä tehdessään; ja vihdoin hän oli käynyt niin kurjaksi, että kun Marija tuli työtä etsimään, oli johtajatar äkkiä päättänyt erottaa hänet. Jadvyga selitti, että johtajattaren täytyi joka päivä saada joku määrä työtä valmiiksi, niin ettei hänen käynyt pitäminen sairaita työntekijättäriä. Ei edes sekään seikka, että Mary oli työskennellyt siellä niin monta vuotta peräkanaa, voinut muuttaa asiaa hänen edukseen; ja epätietoista oli, tokko johtajatar siitä tiesikään, sillä niin hyvin hän kuin esimiehet olivat vasta pari kolme vuotta olleet toimessaan. Mary tunsi aina tuskallisia pistoksia selässään, ja Jadvyga luuli hänen kärsivän vaikeata kohtutautia. Eipä ollutkaan mikään helppo asia niin heiveröiselle ja kivuloiselle naiselle käsitellä päivät päästään noita suuria, raskaita säilykeastioita; ken ei vielä ollut sairas, voi pian siksi tulla tästä työstä.

Omituinen seikka oli, että myöskin Jonas oli saanut työtä toisen ihmisen onnettomuuden takia. Hänen toimenaan oli vetää kinkuilla lastattua vaunua savustushuoneesta nostokoneeseen ja siitä suolausosastoon. Vaunut olivat kaikki raudasta ja siis hyvin raskaat, ja jokaiseen vaunuun ladottiin lähes kuusikymmentä kinkkua eli siis enemmän kuin neljännestonnin paino. Epätasaisella permannolla vetää näitä täyteen ladottuja vaunuja oli sitkeä työ yhdelle ainoalle miehelle, paitsi jos hänellä oli jättiläisen voimat. Kun yksi vaunu kerran oli saatu liikkeelle, ei se saanut pysähtyä ennenkun vasta määrän päässä, sillä vallan kintereillä seurasivat toiset samallaiset vaunut. Tällöinpä olikin kerran sattunut, että eräs miehistä — juuri Jonaksen edeltäjä — oli joutunut seinän ja perässä liian nopeasti tulevan vaunun väliin ja murskautunut kuoliaaksi.

Kaikki nämä olivat kamalia tapauksia, mutta ne eivät olleet mitään siihen verraten, mitä Jurgis sai muutaman päivän perästä. Muuan ihmeellinen seikka oli jo heti ensi päivänä, hänen kootessaan eläinten sisälmyksiä, herättänyt hänen huomiotaan, jopa inhoaan. Eräänä päivänä sattui muuan mies lankeemaan ja taittamaan jalkansa. Illalla sai Jurgis käskyn jäädä tehtaaseen ja astua tapaturman kohdanneen miehen sijalle. Oli jo myöhäistä ja kauvan sitte pimeätä, ja hallituksen asettamat tarkastajat olivat lähteneet tiehensä, niin että vain kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli saapuvilla. Sinä päivänä oltiin teurastettu lähes neljätuhatta nautaa, jotka monilla junilla olivat saapuneet kaukaisista valtioista. Monet eläimistä olivat kuolleet tiellä, toisilta olivat jalat taittuneet tai olivat ne saaneet kylkensä toisten sarvista lävistetyiksi. Joidenkuiden kuolemaa ei käynyt lähemmin arvaaminenkaan. Kaikki ne kuitenkin tulivat käytettäviksi. Tehtaassa oli erityinen säilytyshuone niitä varten sekä erityinen nostokone, millä ne yön hiljaisuudessa hinattiin teurastuspenkeille, joilla niitä sitten heti ruvettiin paloittelemaan ja nylkemään välittämättä siitä, että olivat kuolleita. Sellaista tapahtui joka yö, ja tähän toimeen käytetyt miehet olivat siihen tottuneet. Kesti parisen tuntia, ennenkun tämä kamala työ oli päättynyt; ja sittekun ruumiit olivat valmiiksi käsitellyt, vietiin ne säilytys- tahi lastaushuoneisiin ja sekotettiin yhteen tervetten lihakappalten kanssa, niin että olisi ollut mahdotonta erottaa niitä viimemainituista. Kun Jurgis palasi kotiin sinä yönä, ei hän enää ollut oikein hyvällä tuulella. Hän rupesi vähitellen huomaamaan niiden olleen oikeassa, jotka kotimaassa oli nauraneet hänen intoaan päästä Amerikaan.

VI LUKU.

Jurgis ja Ona elivät vain rakkaudelleen. He olivat kauvan odottaneet. Siitä oli jo toista vuotta, kun he olivat lupautuneet toisilleen, ja Jurgis arvosteli kaikkia asioita siltä näkökannalta, edistivätkö ne vai estivätkö heidän liittoaan. Kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät tähän kysymykseen; hän piti koko perheestä, koska Ona kuului siihen, ja hän oli huviteltu talosta ja sen järjestämisestä, koska se oli Onan koti. Yksinpä Durhamissa näkemänsä kauheudet ja väärennykset merkitsivät hänelle jotakin vain siihen nähden, missä määrin ne edistivät tai haittasivat hänen liittoaan Onan kanssa.

Häät olisi pidetty heti, jos he olisivat saaneet pitää oman päänsä; mutta kun heidän ajatuksenaan oli luopua kaikista hääpidoista, kohtasi se ankaraa vastarintaa vanhojen puolelta. Etenkin Teta Elzbietalle oli tällainen ajatus oikea kiusa. "Mitä!" hän huudahti. "Mennäkö avioon piilossa kuin kerjäläispari! Eihän toki!" Elzbietalla oli hiukan ylhäisiä traditsioneja. Hänhän polveutui rikkaasta perheestä ja oli nuorena ollessaan ollut tärkeä henkilö, elänyt hyvinvoinnissa ja tottunut komentamaan palvelijoita mielensä mukaan. Hän piti epätoivoisesti kiini vanhoista tavoista, vaikka elettiinkin Packingtownin raakojen työmiesperheiden keskessä. Sen vuoksi hän ei tahtonut lainkaan kuulla Onan ehdotusta, että luovuttaisiin veselijan juhlallisesta viettämisestä. Teta Elzbietaa kannatti uskollisesti Dede Antanaskin, joka ei myöskään suonut luovuttavan vanhoista kotiseudun tavoista. Seuraavana sunnuntaina he kaikki lähtivät kirkkoon kuulemaan messua; ja niin köyhiä kuin he olivatkin, oli Elzbieta pitänyt välttämättömänä uhrata vähäsen osan heidän varojaan ostaakseen vahasta valetun ja räikein värein maalatun Bethlehemin majan kuvan. Vaikka taideteos oli vain jalan korkuinen, oli siihen kuitenkin kuvattu neljä lumivalkeaa kellotapulia, neitsyt Maaria lapsi sylissään ja viisaat miehet ja paimenet häntä kumartamassa. Se oli maksanut 50 senttiä; mutta Elzbietan mielestä eivät ne rahat olleet hukkaan menneet, vaan palaisivat aikoinaan koron kanssa heidän taskuunsa. Taideteos oli oikea kaunistus salin kamiinalla, ja eikähän kotia vallan koristuksitta käynyt jättäminen.

Hääjuhlan kustannuksiin ottaisivat kaikki osaa; mutta kysymys oli, mistä tällä haavaa saataisiin lainaksi tarvittavat rahat. He eivät olleet asuneet täällä niin kauvan, että olisivat voineet hankkia itselleen luottoa jostakin, eivätkä he tunteneet ketään muuta ihmistä kuin Szedvilaksen, jolta he olisivat voineet lainata edes hiukkasenkaan. Illan toisensa jälkeen istuivat Jurgis ja Ona yhdessä ahkerasti laskien kustannuksien suuruutta. Mutta mitenkä he laskivatkin ja päätänsä vaivasivat, eivät he voineet päästä muuhun tulokseen kuin että juhla tulisi maksamaan vähintään kaksisataa dollaria, niin että vaikkapa he saisivat lainaksi Marijalta ja Jonakselta koko heidän työansionsa, kestäisi sellaisen summan hankkiminen ainakin neljä tai viisi kuukautta. Senpä takia rupesikin Ona miettimään, että hänen itsensäkin olisi koetettava hankkia joku toimi voidakseen saada kokoon ainakin kolmannen osan tarvittavasta summasta. He olivat juuri syventyneet näihin hauskoihin tuulentupiin ja taivas oli heille selkeä, kun äkkiä hirvittävä ukkoskuura leimahti tältä selkeältä taivaalta. Heitä kohtasi hirveä onnettomuus, joka yhdellä kertaa musersi kaikki heidän toiveensa ja hävitti kaikki heidän iloiset tulevaisuudenhaaveensa.

Eräässä korttelissa vähän matkaa heidän talostaan asui eräs toinen litvalainen perhe, johonka kuului ijäkäs leski ja tämän jo vanhanpuoleinen poika. Heidän nimensä oli Majauszkis, ja ystävämme olivat tehneet heidän tuttavuuttaan. Muuanna iltana tämä perhe saapui ystäviemme kotiin, ja lähimpänä puheenaineena oli tietystikin naapuristo ja sen historia. Silloin alotti isoäiti Majauszkiene, kuten eukkoa kutsuttiin, kertoa heille juttua, joka sai veren hänen kuulijainsa suonissa hyytymään. Hän oli ryppyinen, heikko ja kuihtunut eukkopaha — hänen täytyi olla ainakin 80-vuotias — ja kun hirveä kertomus valui hänen hampaattomien leukojensa lomitse, tuntui hän heistä vallan satumaisen vanhalta. Isoäiti Majauszkiene oli elänyt niin kauvan keskellä kaikenlaista kurjuutta, että hän puheli kaikista kamalista tapauksista, sairaudesta, tapaturmista ja kuolemasta yhtä suurella mielenkiinnolla kuin muut ihmiset kertovat häistä, ristimisistä ja muista juhlapäivistä.

Asiat tulivat hänen suustaan asteettaisesti. Ensiksikin ei ystäväimme talo ollut lähimaillekaan niin uusi ja vastarakennettu kuin he luulivat; se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanha, eikä siinä ollut muuta uutta kuin maalaus, joka oli niin huono, että sitä oli uusittava joka tai joka toinen vuosi. Talo oli yksi niitä, joita muuan yhtiö on rakennuttanut jos kuinka monta petkuttaakseen köyhiltä ihmisiltä heidän rahojaan. Ystävämme saivat kaikkiaan maksaa siitä viisitoistasataa dollaria, mutta uutena se ei ollut maksanut enempää kuin viisisataa. Isoäiti Majauszkienellä oli tästä tarkat tiedot, sillä hänen poikansa kuului erääseen valtiolliseen yhdistykseen, joka rakennutti juuri tämäntapaisia taloja. Niihin käytettiin kaikkein huokeimpia ja kehnoimpia tarveaineita, eikä muuhun pantu huolta, kuin että talot näyttäisivät ulkopuolelta niin siroilta kuin suinkin. Sellaisia taloja rakennettiin aina tusina yhdellä kertaa. Ystävämme voivat täysin luottaa hänen sanoihinsa, sanoi hän, sillä hän oli itse kokenut kaiken tämän — hän ja hänen poikansa olivat itse ostaneet talonsa juuri samalla tapaa. He olivat kuitenkin vetäneet yhtiötä nenästä, sillä hänen poikansa oli teräväpäinen mies, joka ansaitsi sata dollaria kuussa, ja kun hän oli tarpeeksi viisas pysyäkseen naimattomana, olivat he kyenneet täysin suorittamaan talon hinnan.

Isoäiti Majauszkiene näki ystäväinsä hämmästyvän tästä huomautuksesta; he eivät näet ymmärtäneet millä tapaa talon hinnan täydellinen maksaminen oli samaa kuin "vetää yhtiötä nenästä". Mutta pian heille asia selveni. Huokeahintaisia kun talot olivat, myytiin ne ainoastaan sellaisille henkilöille, joiden ei luultu kykenevän tykkänään suorittamaan hintaa. Jos yhden ainoankaan kuukauden maksuerä laiminlyötiin, menettäisi ostaja talon ja kaikki siihen asti suorittamansa maksut ja talo palaisi ostajan haltuun, joka sen möi uudelleen toisiin käsiin.