"No, sattuuko sitte usein tällaisia vaihdoksia?"
"Dieve!" (Jumalani!) — isoäiti Majauszkiene kohotti kätensä ylös — "niitä sattuu tuhkatiheään! Kuinka usein, sitä ei voi sanoa, mutta ainakin tiheämpään kuin joka puolitunti." Ja paremmaksi vakuudeksi hän kehotti tiedustelemaan asianlaitaa keltä hyvänsä, joka vähääkään tunsi Packingtownin asioita. Hän itse oli elänyt täällä aina tämän talon rakentamisesta saakka ja voi kertoa koko sen historian.
"Oliko se sitte myyty jo aikaisemmin?"
"Susimilkie! (Herra armahda!) Tässä talossa on ennen teitä asunut kokonaista neljä perhettä, jotka kaikki olivat koettaneet ostella sitä vähittäismaksuilla, mutta sitte siihen kykenemättöminä olivat joutuneet pois." Niiden historiasta muori kertoi seuraavaa:
Ensimmäinen perhe oli ollut saksalainen. Perheet olivat kaikki olleet erirotuisia — täällä oli ollut miltei kaikkien rotujen edustajia, jotka vuoronsa perään olivat kokeneet onneansa teurastamoissa. Isoäiti Majauszkiene oli poikansa kanssa tullut Amerikaan aikana, jolloin mikäli tiedettiin tässä piirissä ei ollut vielä yhtään toista litvalaista perhettä; kaikki muut työmiehet olivat olleet saksalaisia — taitavia teurastajia, joita tehtailijat olivat tarvinneet saadakseen liikkeensä hyvään alkuun. Myöhemmin, kun palkat olivat tulleet halvemmiksi, olivat saksalaiset muuttaneet muualle. Sijaan oli tullut irlantilaisia; kuuden tai kahdeksan vuoden aikana oli Packingtown ollut oikea irlantilainen kaupunki. Heitä oli vieläkin jälellä muutamia siirtokuntia, tarpeeksi täyttämään ammattiyhdistysten ja poliisin rivejä sekä jatkamaan rotua; mutta enin osa teurastamoissa työskennelleistä olivat hävinneet työpalkkojen edelleen vähentyessä ison työlakon jälkeen. Sitte olivat tulleet böömiläiset, ja heidän jälkeensä puolalaiset. Sanottiin vanhan Durhamin itsensä olleen syypäänä tähän siirtolaisten vaihteluun; hän kuului vannoneen hankkivansa Packingtowniin sellaisen väestön, joka ei milloinkaan enää kykenisi tekemään lakkoa häntä vastaan sekä lähettäneen asiamiehiään jokaiseen kaupunkiin ja kylään Europassa kehumaan työsuhteita ja korkeita palkkoja teurastamoissa. Väkeä oli tullut laumottain; ja vanha Durham oli kuristanut tulokkaita rautakourin, yhä kireämmin, kireämmin, jauhaen ja jakaen heitä kappaleiksi ja lähettäen hakemaan yhä uusia. Puolalaiset, joita oli tullut kymmentuhansittain, olivat hajautuneet heidän jälkeensä tulleiden litvalaisten muuria vastaan, ja nyt antoivat litvalaiset vuorostaan tilaa slovakeille. Missä maailman kolkassa löytyisi vielä kurjempaa väkeä kuin slovakit, sitä isoäiti Majauszkiene ei tiennyt, mutta jos sellaisia löytyisi, niin kyllä tehtailijat niitä hankkisivat, se oli varmaa. Niitä oli helppo saada tänne, sillä palkat olivat tosiaan korkeat; ja vasta liian myöhään ne ihmisrukat tulivat huomaamaan, että kaikki muu oli sentään korkeammanarvoista kuin palkat. He olivat todellakin kuin rotat satimessa, ja rottien luku kasvoi päivä päivältä. Mutta vähitellen kypsyi kostokin, se oli varmaa, sillä asiat olivat kehittyneet jo kaiken inhimillisen kärsivällisyyden mitan yläpuolelle, ja väki pian nousisi kuin murhaajajoukko tehtailijain kimppuun. Isoäiti Majauszkiene oli sosialisti tahi ainakin jotain sentapaista; hänen toinen poikansa työskenteli pakko-orjana Siperian vuorikaivoksissa; ja muorivanha itse tähän aikaan kertoili juttuja, jotka saattoivat hänet nykyisistä kuuntelijoistaan näyttämään yhä hirvittävämmältä.
He utelivat häneltä uudelleen talonsa historiaa. Saksalainen perhe oli ollut kunnon väkeä. He olivat tehneet kovasti työtä, ja isä oli ollut taitava ja säännöllinen tavoissaan; niin että he olivat suorittaneet jo paljon enemmän kuin puolet talon hinnasta, kun mies eräänä päivänä oli saanut tapaturmaisen lopun eräässä Durhamin tehtaan nostokoneessa.
Sitte oli tullut irlantilaisia, vieläpä aika suuri joukkue. Perheenisä joi ja pieksi lapsiaan, niin että naapurit kuulivat niiden kirkuvan harva se yö. Koko ajan olivat heidän vähittäismaksunsa takapajulla, mutta yhtiö oli sääliväinen heitä kohtaan. He olivat valtiollisia pakolaisia — ainakin olivat Laffertyt kuuluneet "Sotahuutoliittoon", johon muuten ottivat osaa kaikki kaupungin joutilaat ja rentut; ja ken siihen kuului, se ei tullut rangaistuksi minkäänlaisesta rikoksesta. Kerran kuitenkin oli vanha Lafferty joutunut kiini, koska oli varastanut lehmiä useilta vähävaraisilta naapureilta; hän oli saanut vain kolme päivää vankeutta ja palannut kotiinsa naurusuin eikä suinkaan ollut menettänyt paikkaansa tehtaassa. Hän oli sitte mennyt rappiolle ylenpalttisen juopottelun takia. Muuan pojista, joka oli ollut muita kunnollisempi, oli ylläpitänyt perhettä vuoden tai pari, mutta oli sitte saanut keuhkotaudin ja kuollut.
Oli toinenkin seikka, jonka isoäiti Majauszkiene tiesi kertoa tästä talosta — se oli loihdittu. Jokainen perhe, joka siinä oli asunut, oli syystä tai toisesta joutunut kurjuuteen. Kukaan ei voinut sanoa mitä se oikein oli; talossa itsessään syy täytyi olla tai sitte sen rakentamisessa! Jotkut sanoivat onnettomuuden johtuvan siitä, että sitä oli alotettu rakentaa alakuun aikana. Sellaisia taloja oli Packingtownissa tusinan verta. Joskus oli niissä joku erityinen huone, jonka heti voi osottaa — ken sellaisessa nukahti, oli miltei varman kuoleman oma. Niinpä oli tuo irlantilainen ollut tämän talon ensimmäinen uhri. Sitte oli muuan böömiläinen perhe kadottanut siinä lapsensa — vaikka se ehkä oli epävarmaa, sillä oli vaikea sanoa oikein millä tapaa lapsia tehtaissa rääkättiin. Niinä aikoina ei vielä ollut voimassa mitään lakia lasten tehdastyöstä ja tehtailijat ottivat vastaan kaikki muut kuin rintalapset.
Tässä kohden perhe hämmästyneenä katsahti puhujaan, jonka vuoksi isoäiti Majauszkienen oli taasen tarkemmin selitettävä asia — että laki nimittäin kielsi pitämästä kuuttatoista vuotta nuorempia lapsia tehtaissa.
"Mitä sillä oikeastaan tarkotetaan?" kysyivät ystävämme ällistyneinä; "me olimme ajatelleet panna pikku Stanislovaksen työhön."